Ikävä

12.37


Istun hotellihuoneemme sängyllä nautiskellen wifistä ja Harri nukkuu vielä hiukan unta varastoon. Malmössä paistaa aurinko ja mulla on maha täynnä herkullista aamiaista. Kohta laitetaan kamat kasaan ja aletaan pikkuhiljaa suunnistamaan takaisin Kööpenhaminan puolelle.

Pohdin ikävää. Sitäkin on niin erilaista. Surullisinta on kai sellainen ikävä, joka ei ollenkaan lopu. Kuten mulla on ikävä äitiä joka päivä. Parit viime viikot mulla on myös ollut ikävä mun miestä, silloinkin kun se on istunut ihan vieressä. Pitäisi painautua ihan kiinni, sulkea silmät ja tuntea toisen lämpö, että saisi tankattua sitä kaivattua läheisyyttä. Mutta aina ei ehdi. Ne kutsuvat näitä ruuhkavuosiksi.

Tänäänkin tunnen ikävää. Sellaista, joka saa itkemään hotelliaamiaisella, mutta joka on silti ihan ihanan haikeaa. Tällainen ikävä on onnellista ikävää. Siitä tietää, että on saanut riittävästi etäisyyttä ja aikuisten aikaa, alkaakseen kaivata ihan hillittömästi. Itkunpurskahduksen jälkeen voi selata kuvia kännykän näytöltä, nauraa ja rakastua noihin pieniin hölmöihin taas vähän lisää. Tietää, että me nähdään nuo kaikkein tärkeimmät onneksi jo huomenna.

You Might Also Like

3 kommenttia

Kiitos kommentista!

Subscribe