Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

Rakas pieni kuusivuotiaani, milloin sinusta tuli noin iso?

Sinä aloitit juuri esikoulun, enkä tiedä kumpi meistä on ollut siitä enemmän järkyttynyt. Sillä kyllä minä näen että sinuakin jännittää vaikka sanot muuta, tunnenhan sinut paremmin kuin kukaan toinen. Mutta siitäkin huolimatta minun on vaikea arvioida mikä menee eskarijännityksen piikkiin ja mikä on edessäsi yhä enemmän ja enemmän avartuvan maailman käsittelyä.

Kun minä olin pieni, sinun ikäisesi, minäkin pelkäsin joskus. Paljonkin. Painajaisia, pimeää, että jotain pahaa tapahtuu. Nyt minä tunnen itseni taas pieneksi kun seisomme yhdessä uuden edessä, pelkäänkin hiukan. En sitä, ettet sinä pärjäisi. Sinussa on varmuutta, tiedonjanoa, uteliaisuutta ja unelmia. Mutta joskus minua huolettaa  muut tiellesi osuvat; ymmärtävätkö he ainutlaatuiset piirteesi, näkevätkö he sinun vahvuutesi, kohtelevatko he sinua hyvin ja kunnioittavasti? Osaanko auttaa sinua kaveripulmissa tai matikan tehtävissä? Muistatko sinä turvautua minuun ongelmissasi? Uskallatko kertoa mokanneesi, vaikka pelkäisit että suutun?

Rakastan sinua niin valtavasti, tiedäthän sen? Olen ylpeä miten täynnä rakkautta sinä olet, miten olet aina siskojesi puolella ja pidät heistä huolta. Ja muistakin! Muistat iltarukouksessa ystävää jolla on jalka kipeä ja kannat sänkyni viereen vettä sekä kuplilla että ilman kun olen flunssassa. Olet äärimmäisen tarkkaavainen ja fiksu, painat mieleesi asioita jotka sitten osaat yhdistää oikeassa kohdassa uudeksi tiedoksi. Ihailen sitä, miten löydät aina ratkaisun asiaan kuin asiaan. Niin ja uusia ystäviäkin sinä löydät missä ikinä kuljemmekaan! Olet kovin taitava tosi monessa. Kunhan vielä muistaisit, että vain harjoitus tekee mestarin, eikä kukaan ole paras heti ensiyrittämällä.

Sinä olet aina minun rakas esikoispoikani, pikkuiseni, ja meidän rakkautemme tulee säilymään aina yhtä vahvana, arvokkaana ja ainutlaatuisena, toki tietysti muuttaen muotoaan. Mutta sinä kasvat joka päivä enemmän sinuksi. Yhtäkkiä et tarvitsekaan minua kaikkeen. Yhtäkkiä on asioita joita en tiedä. Sinulla on omia juttuja, omia kiinnostuksen kohteita. Se on minusta hienoa ja katson kasvuasi, innostumisiasi ja uusia taitojasi ihaillen, ylpeänä ja kannustaen, mutta samalla se kaikki muistuttaa siitä kipeästä tosiasiasta, että sinä kasvat minusta hiljalleen irti. Niin luonnollista, mutta silti sydämessä tuntuu sama tuttu paino kuin niin usein ennenkin...

Ja kouluunko muka ensi vuonna? Onkohan esikoulun loppujen lopuksi sittenkin tarkoitus valmistaa vanhempia tulevaan enemmän kuin lapsia?