Pala sydämestäni

23.22

Se päivä oli varmaan koko talven lumisin, ja sitä valkoista ihanuutta tuprutti taivaalta silläkin hetkellä. Harmaat ihmiset harmaissa takeissaan odottivat vakavina bussia. He seisoivat aivan hiljaa, tuijottaen tyhjyyteen. Kaikki paitsi yksi. Yksi pieni ihminen valtava reppu selässä kieri ja pyöri hangessa, ja näytti onnellisemmalta kuin yksikään harmaa pönöttäjä varmaan ikinä saattoi kuvitellakaan olevansa. Mua kauhistutti.

Mietin sitä pientä ihmistä, pientä lasta päivän mittaan. Siitä päivästä on vierähtänyt jo tovi, mutta edelleen mä mietin. Mietin kaikkia niitä pieniä tallaajia, jotka valtavissa repuissaan näyttävät kantavan noin puolet painostaan, ja mua kauhistuttaa edelleen.

Äitiyteen nimittäin liittyy kirjoittamaton sopimus, jonka toteutumista koittaa vain lykätä, mutta se eittämättä jossain vaiheessa toteutuu, yleensä ihan pikkuhiljaa. Jonain päivänä meidän on hyväksyttävä se, että pieni pala sydäntämme vaeltaa pitkin maailmaa. Ensin se viedään turvaan, sinne minne muutkin sydänten palaset luotetaan hoidettavaksi työpäivän ajaksi. Seuraavassa hetkessä ne kulkevatkin jo itsekseen oppimaan asioita. Vuosi vuodelta ne tekevät pitempiä reissuja, ja mitä kauempana ne ovat, sitä kovemmin särkee äidin sydäntä siitä kohdasta, josta palanen puuttuu.

Tulevaisuus on silti otettava vastaan, vaikka se tuntuisikin pelottavalta. Pientenkin ihmisten on jonakin päivänä saatava lentää. Se nyt vaan on osa elämää, osa äitiyttä, eikä mun auta muu kuin pitää huoli, että lasteni siivet ovat riittävän vahvat, kun on aika nousta ilmaan.


You Might Also Like

18 kommenttia

Kiitos kommentista!

Subscribe