Huikeaa lauantaita, palataan huomenna! Nyt lähden selvittämään kenkiin liittyvää kriisiä.
Kuvat: Kira http://maumiu.blogspot.fi/
Minulla on ikävä massua. Se oli kamala ja ärsyttävä, mutta silti niin ihana. Valtava pallo. Kaikki pyöreys, turvotus ja herkuttelu meni raskauden piikkiin, eikä lisääntyvästä massasta tervinnut pahemmin stressata. Sitäpaitsi olihan se aika jännittävää kantaa uutta perheenjäsentä mahassaan, ja miettiä minkälainen tyyppi sieltä on tulossa.
Lisäksi minulla on vauvakuume. Minulla on vauva ja vauvakuume, ja muutama kaverini pitää minua aivan sekopäänä. En ole kuitenkaan huolestunut, sillä minulla on sisäpiirin tietoa siitä, etten ole ainoa. Kaupassa tirkistelen muiden vaunuihin ja huokailen sitä ihastuneempana, mitä pienempi vauva sieltä löytyy. Noiden vauva on pienempi kuin meidän vauva.
Mihin se aika oikein katoaa? Tämä taitaa olla pienten lasten vanhempien mantra, mutta kun se kasvaa niin kamalan nopeasti! Olen innoissani kun Felix kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta silti olo on haikea kun pikkuvauvamaiset piirteet pikkuhiljaa katoavat. Onneksi äidin syli on edelleen maailman paras paikka.
Onko ihanampaa ja lämpimämpää elokuuta nähty? Edelleen voi huoletta pukeutua shortseihin ja sandaaleihin, mutta syksyn lähestyessä saattaa jalassa näkyä jo saapastakin... Äiti pukeutuu tietysti rennosti, mukavasti ja käytännöllisesti.
Paita: Monki, mekko: Only, läpinäkyvä laukku: Aleksi 13 |
Paita: Kappahl, laukku: Tommy Hillfiger, kengät saatu kaverilta |
Shortsit ja paita: Zara, takki: Bershka, Felixin asu: Lindex |
Kääntöhuppari: second hand Gap |
Kun saa lapsen 20-vuotiaana voi käydä niin, etteivät kaverit vielä harkitsekaan perheen perustamista. On hauskaa että kaikki ovat kiinnostuneita ja innoissaan Felixistä, mutta välillä olisi kiva jakaa kokemuksia vauva-arjesta muiden äitien kanssa. Eikä haittaisi yhtään, jos Felixillä olisi välillä oman ikäisiä leikkikavereita.
Ehdotuksistani huolimatta ystäväni eivät ole - ainakaan vielä - alkaneet hankkia lapsia, joten nähtävästi tämä ongelma on minun itseni ratkaistava. Mutta on se kyllä hankala tutustua muihin äiteihin, jos ei käy sellaisissa paikoissa, joissa heitä voisi tavata.
Olen ollut viimeisen viikon aikana hurjan rohkea. Olen liittynyt Facebookissa turkulaisten äitien ryhmään ja jutellut siellä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, tarkoituksenani ihan oikeasti tutustua näihin tyyppeihin. Kaiken huippu oli eilinen vierailu Heidekenin vauvakahvilaan, jota uusi Facebook-kaverini suositteli.
"Mikä on vauvakahvila?" on kysymys, jonka olen nyt parin päivän aikana kuullut monesti. Miten sitä voisi kuvailla? Se on paikka, jossa äidit voivat käydä vauvojen kanssa. Sieltä saa kahvia. Siellä on tilaa leikkiä ja ryömiä, eikä siellä ketään haittaa jos hiukan itkettää, tai tekee mieli kiljua riemusta. Sinne voi mennä viettämään aikaa muiden äitien ja lasten kanssa. Siellä on rentoa, turvallista ja kivaa.
Parasta vauvakahvilassa on se, että siellä on aika vaikea olla juttelematta muiden kanssa. Ja kun heidän kanssaan juttelee, huomaa, ettei ole ainoa joka on uusi, tai ainoa jota vähän jännittää. Olin aluksi hieman (todella) kauhuissani, kun saavuimme leikkihuoneeseen, joka oli täynnä porukkaa. Istuimme ihmettelemään kaikkea näkemäämme sohvalle huoneen reunaan, josta laskeuduimme varovasti lattialle ja siitä Felix lähtikin seikkailemaan, ja minunhan ei auttanut kuin seurata perässä. Eikä se niin vaikeaa ollut.
Olen niin iloisesti yllättynyt vierailustamme vauvakahvilassa, että aion ehdottomasti keksiä meille lisää vauvaharrastuksia, joissa Felix saa toimia äidin omana pikku-"wingmanina." Haluan rohkaista kaikkia vertaistukea vailla olevia äitejä rohkeasti lähtemään tutustumaan muihin, sillä uskokaa huviksenne, ette ole yksin! Ainoa asia joka harmittaa on se, etten ole tehnyt tätä aikaisemmin.
Ehdotuksistani huolimatta ystäväni eivät ole - ainakaan vielä - alkaneet hankkia lapsia, joten nähtävästi tämä ongelma on minun itseni ratkaistava. Mutta on se kyllä hankala tutustua muihin äiteihin, jos ei käy sellaisissa paikoissa, joissa heitä voisi tavata.
Olen ollut viimeisen viikon aikana hurjan rohkea. Olen liittynyt Facebookissa turkulaisten äitien ryhmään ja jutellut siellä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, tarkoituksenani ihan oikeasti tutustua näihin tyyppeihin. Kaiken huippu oli eilinen vierailu Heidekenin vauvakahvilaan, jota uusi Facebook-kaverini suositteli.
"Mikä on vauvakahvila?" on kysymys, jonka olen nyt parin päivän aikana kuullut monesti. Miten sitä voisi kuvailla? Se on paikka, jossa äidit voivat käydä vauvojen kanssa. Sieltä saa kahvia. Siellä on tilaa leikkiä ja ryömiä, eikä siellä ketään haittaa jos hiukan itkettää, tai tekee mieli kiljua riemusta. Sinne voi mennä viettämään aikaa muiden äitien ja lasten kanssa. Siellä on rentoa, turvallista ja kivaa.
Parasta vauvakahvilassa on se, että siellä on aika vaikea olla juttelematta muiden kanssa. Ja kun heidän kanssaan juttelee, huomaa, ettei ole ainoa joka on uusi, tai ainoa jota vähän jännittää. Olin aluksi hieman (todella) kauhuissani, kun saavuimme leikkihuoneeseen, joka oli täynnä porukkaa. Istuimme ihmettelemään kaikkea näkemäämme sohvalle huoneen reunaan, josta laskeuduimme varovasti lattialle ja siitä Felix lähtikin seikkailemaan, ja minunhan ei auttanut kuin seurata perässä. Eikä se niin vaikeaa ollut.
Vauva väsyneenä leikkimisen jälkeen |
Olen niin iloisesti yllättynyt vierailustamme vauvakahvilassa, että aion ehdottomasti keksiä meille lisää vauvaharrastuksia, joissa Felix saa toimia äidin omana pikku-"wingmanina." Haluan rohkaista kaikkia vertaistukea vailla olevia äitejä rohkeasti lähtemään tutustumaan muihin, sillä uskokaa huviksenne, ette ole yksin! Ainoa asia joka harmittaa on se, etten ole tehnyt tätä aikaisemmin.
No ehkä pienen pientä liioittelua, mutta hyväähän se oli. Tänään oli vaihteeksi sellainen päivä, etten ollut sen kummemmin suunnitellut ruokaa etukäteen. Lähtökohtana oli 400 grammaa jauhelihaa paistinpannulla, ja siitä piti sitten jotain lähteä kehittämään. Pitkästä aikaa teki mieli perinteistä jauhelihakastiketta, ja keitin sen kanssa ihan vaan yksinkertaisesti uusia perunoita. Kasvispainotteisen syömisen jälkeen kastike tuntui aika lihaisalta, joten lopulta ruuasta ei tullutkaan niin perinteistä...
Määristä sen verran, että kaikkea saa laittaa oman maun mukaan reilusti. Ohje Tulee tässä:
Paista pannulla
jauhelihaa
purjosipulia
Lisää joukkoon
kermaa
ketsuppia
sweet chili -kastiketta
tuoretta basilikaa
valkosipulia
chilimaustetta
mustapippuria
Raasta sekaan
kesäkurpitsaa
ja kiehauta.
Kun maha oli syöty täyteen, aloin haaveilemaan jostain makeasta. Onneksi juuri sillä hetkellä Felixin ihana nälkäinen kummitäti soitti, ja lupasi tulla syömään ja tuoda jälkiruokaa. Aika hyvin. Keksit syötiin, jäätelö jäi pakkaseen. Toivottavasti itse ruoka maistui Ilonallekin.
21 tapaa pilata avioliitto, mozzarellaleivät ja dippikasvikset. Ei lisättävää. Paitsi että Cittarissa on myynnissä luomulimsaa hintaan 1,70, ja se on tosi hyvää.
Hyvää yötä murut!
Nyt kun koulut ja työt ovat suurimmalla osalla juuri alkaneet, voi motivaatiota ja innostusta löytyä reilustikin. Toisaalta kun arkeen taas rutinoituu, saattaa välillä hiipiä mieleen ajatus siitä, miten ihanaa olisi kun saisi vain jäädä kotiin. Minulla tilanne on päinvastoin. Viihdyn kotona Felixin kanssa, ja uskon että kaikki yhteinen aikamme on kuin rahaa pankkiin, mutta toisinaan tunnen eläväni samaa päivää uudelleen ja uudelleen.
Jokainen rakentaa itse oman elämänsä painottaen niitä asioita mitkä ovat tärkeitä, joten jokainen pystyy aika paljon vaikuttamaan omaan olemiseensa. Yhtä juhlaa elämä ei kuitenkaan voi olla. Äiti sanoi minulle joskus, että suurin osa elämästä on arkea, joten kannattaa elää sitä, eikä aina vain odottaa niitä huippukohtia. Vasta Felixin synnyttyä olen oikeastaan oppinut nauttimaan arjesta.
Jos on tylsää, se on luultavasti oma vika. En halua olla mikään valittaja, varsinkin kun muutoksen on joka tapauksessa lähdettävä omasta itsestä. Pitää vaan mennä ja tehdä silloin kun siihen on mahdollisuus, ja olla menemättä silloin kun tuntuu siltä. Ja siinä välissä hoitaa vähän velvollisuuksia. Miksi tehdä elämässä sellaisia asioita joista ei nauti?
Joka tapauksessa kaipasin hiukan vaihtelua arkeen, joten lähdimme Felixin kanssa viikonlopuksi Tampereelle. Parin päivän verran kavereita, kissakavereita ja vauvakavereita piristi ainakin tätä mutsia, ja tuo poikakin vaikuttaa aika tyytyväiseltä.
Olimme yötä Janikan luona Pispalassa. Lauantaina olimme kuuden aikaan perillä, mutta sää oli niin huono, että vietimme illan ihan vaan sisällä. Juttua sitä paitsi riitti, kun kaksi höpöttäjää näki pitkästä aikaa.
Sunnuntaina kävimme Janikan kanssa lounaalla, jonka jälkeen menin Felixin kanssa Villen, Kaisan ja Emman luo kahvittelemaan ja leikkimään. Felix hoisi suurimman osan leikkimisestä sillä aikaa kun minä join kahvit. Vauvat ja vanhemmat olivat tyytyväisiä kun oli oman ikäistä, kokoista ja oloista seuraa. Nämä kaksi ovat kyllä niin vauhdikkaita tapauksia, että eivät meinanneet ehtiä samaan kuvaan.
Maanantai-aamulla nukuttiin ja syötiin aamupalaa niin rauhassa, että bussiin meinasi tulla kova kiire. Lopulta olimme kuitenkin pysäkillä ajoissa, ja kotimatka sujui hyvin. Tästä reissusta opin (tai muistin) sen, että minäkin osaan tehdä asioita "ihan itte!"
Pari viikkoa sitten päätin, että meillä aletaan suunnitella viikon ruuat etukäteen. Tavoitteena oli myös se, ettei meillä menisi enää ruokaa roskikseen. Yleisön (Erikan) pyynnöstä raportoin nyt, miten tämän uudistuksen viimeiset kaksi viikkoa ovat sujuneet.
Ensimmäinen viikko
Maanantaina kävimme kauppatorilla ostamassa vihanneksia, kasviksia ja hedelmiä, ja loput ruokatarvikkeet hankimme Citymarketista. Ostosreissuun meni yhteensä vähän yli 40 euroa. Kärryt näyttivät melko tyhjiltä normaaliin verrattuna, ja yleensä emme edes hanki viikon ruokatarvikkeita kerralla. Ostimme lähinnä luomua, joten ostosten yhteishintaa nostivat esimerkiksi maito ja munat. Illalla iski hirveä irtokarkkihimo. En tiedä mistä se oikein tuli, mutta sellaista herkkunälkää en ole kokenut kuin pari kertaa raskausaikana. Kymmenen euroa meni (turhaan) herkutteluun ja jauhelihaan.
Viikon aikana meiltä litrahuulilta loppui maito pariin otteeseen. Huomasin myös heti viikon alussa, että olin suunnitellut Felixin lounaat omien ruokiemme mukaan, ja aamupuurot ja hedelmäsoseet olivat unohtuneet kokonaan. Näitä hankintoja tehdessä kaupasta tarttui mukaan myös säilykkeitä ja oliiviöljyä, joka myös oli päässyt lopahtamaan. Viikon ostosten yhteissummaksi kertyi noin 80 euroa.
Heti tiistaina Felix päätti sabotoida hienoa suunnitelmaani siitä, ettei ruokaa enää menisi hukkaan, ja kieltäytyi syömästä tekemäni soseen. Harri taas valitti, että torilta ostetut tomaatit haisivat kalalle, eikä suostunut syömään niitä, vaikka nyrkkiä pöytään hakaten kiljuin, ettei meillä heitetä ruokaa enää pois. Torilta ostetut tomaatit olivat edullisia, mutta muutama niistä oli aika huonokuntoinen. Muuten pysyttiin aika nollalinjalla.
Oli reilusti omenoita, joten niistä syntyi piirakka. |
Toinen viikko
Maanantaina kävimme lounaalla keskustassa, joten kävimme kaupassa vasta tiistaina. Sinne meni 35 euroa. Emme käyneet torilla, mutta Citymarketissa oli paljon edullisia vihanneksia. Lisäostoksiin (lähinnä maitoon) ja kavereiden kanssa tehdyn mustikkapiirakan aineksiin meni noin 25 euroa. Yhteissummaksi tuli 60 euroa.
Roskakoriin päätyi jääkaappiin aivan täysin unohtunut nuudeli tomaattikastikkeella ja puolikas kermapurkillinen. Mutta ei kai sitä yhdessä yössä tarvitse muuttuakaan, eihän? Suunta on ainakin oikea.
Säästöä kertyi, kun sain aina edellisen päivän ruuan pakattua Harrille evääksi töihin. Toisaalta rahaa kului ulkona syömiseen, jota tulee näköjään kesällä harrastettua vähän enemmän. En nyt puhu mistään pihvi-illallisista, mutta voiko aurinkoisena päivänä muka kieltäytyä kavereiden terassilounaskutsuista?
Loppujen lopuksi nämä pari viikkoa menivät aika hienosti, ja aion jatkaa samalla linjalla. Entä teillä? Minulla ei ole oikeastaan mitään vertailupohjaa. Olivatko ruokaan kuluneet summat kohtuullisia vai kauhistuttavia? Paljonko teillä menee viikossa ruokaan?
Joku oli aamulla pirteä. |
Syypää koiranuneeni on tietysti pieni päättäväinen poika, joka havahtuu unestaan milloin mistäkin syystä, ja vaatii heti päästä äidin kainaloon turvaan. Ikää on jo reilut seitsemän kuukautta, ja soseita syödään ahkerasti, joten nälästäkään ei ole kyse. Vaihtoehdot ovat aika vähissä. Voin joko jatkaa yöllisen rumban pyörittämistä ja odotella parempia päiviä (siis öitä), tai aloittaa unikouluttamisen.
Mutta unikouluhan on kamalaa itkettämistä ja huudattamista, ja muutenkin ihan epäinhimillistä.
No onko näin? Asiaa hetken mietittyäni tajusin, etteivät nuo ajatukset ole omiani. Etsiessäni tietoa unikouluista tai muuten vain pienen lapsen unesta, olen törmännyt blogeihin ja aina niin luotettaviin keskustelupalstoihin, joilla asiaa on kauhisteltu suureen ääneen. Ja kun yksi oli sitä mieltä että "kamalaa, minä en lastani itketä", minä ajattelin, että en kai sitten minäkään.
Pitäisi muutenkin pysyä kaukana keskustelupalstoista ja jättää ilmeisesti oman ajattelukykynsä menettäneet hermoilijat, kukkahattutädit ja anonyymit ilkimykset sekoilemaan keskenään, ja pysytellä itse asiapitoisilla sivustoilla. Näissä asioissa voisi soveltaa samaa ohjetta kuin lääkepakkausten selosteissa: "Tämä lääke voi aiheuttaa haittaa muille, vaikka heidän oireensa olisivat samanlaisia kuin sinun."
Olemme kaikki yksilöitä, ja meille kaikille toimivat eri ohjeet ja konstit. Ja asia nyt vaan on niin, että tämä yksilö voi paremmin nukuttuaan, ja tämän yksilön unenpuutos vaikuttaa valitettavasti myös ympärilläoleviin. Myös siihen vauvaan.
Olen tehnyt päätöksen, joka olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Tällä viikolla muuttuvat meidän perheessä iltarutiinit, ja viikonloppuna alkaa varsinainen unikoulu.
Viikonlopun kuvasaldoa. Salo, Teijo, Radio-kirppis ja Merinell. Mummila. Grillaus, hyvä ruoka, (saksalainen) viini ja ystävät. Elokuun illat ja kynttilät. Kiireettömyys ja rentoutuminen. Onnellisuuteen ei tarvita suuria asioita.