Joku oli aamulla pirteä.

Minä pidän nukkumisesta. Tai pidin ennen. Nykyään nukun pienissä pätkissä, ja senkin vähän levottomasti. Eikä peiton alle meno kauheasti houkuttele, kun muistelee viime yön painajaisia tai tuntien pyöriskelyä unettomana. Muutenkin olen aina ollut aika huono nukahtamaan.

Syypää koiranuneeni on tietysti pieni päättäväinen poika, joka havahtuu unestaan milloin mistäkin syystä, ja vaatii heti päästä äidin kainaloon turvaan. Ikää on jo reilut seitsemän kuukautta, ja soseita syödään ahkerasti, joten nälästäkään ei ole kyse. Vaihtoehdot ovat aika vähissä. Voin joko jatkaa yöllisen rumban pyörittämistä ja odotella parempia päiviä (siis öitä), tai aloittaa unikouluttamisen.


Mutta unikouluhan on kamalaa itkettämistä ja huudattamista, ja muutenkin ihan epäinhimillistä.

No onko näin? Asiaa hetken mietittyäni tajusin, etteivät nuo ajatukset ole omiani. Etsiessäni tietoa unikouluista tai muuten vain pienen lapsen unesta, olen törmännyt blogeihin ja aina niin luotettaviin keskustelupalstoihin, joilla asiaa on kauhisteltu suureen ääneen. Ja kun yksi oli sitä mieltä että "kamalaa, minä en lastani itketä", minä ajattelin, että en kai sitten minäkään.

Pitäisi muutenkin pysyä kaukana keskustelupalstoista ja jättää ilmeisesti oman ajattelukykynsä menettäneet hermoilijat, kukkahattutädit ja anonyymit ilkimykset sekoilemaan keskenään, ja pysytellä itse asiapitoisilla sivustoilla. Näissä asioissa voisi soveltaa samaa ohjetta kuin lääkepakkausten selosteissa: "Tämä lääke voi aiheuttaa haittaa muille, vaikka heidän oireensa olisivat samanlaisia kuin sinun."

Olemme kaikki yksilöitä, ja meille kaikille toimivat eri ohjeet ja konstit. Ja asia nyt vaan on niin, että tämä yksilö voi paremmin nukuttuaan, ja tämän yksilön unenpuutos vaikuttaa valitettavasti myös ympärilläoleviin. Myös siihen vauvaan.

Olen tehnyt päätöksen, joka olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Tällä viikolla muuttuvat meidän perheessä iltarutiinit, ja viikonloppuna alkaa varsinainen unikoulu.