Kuralammikon kasvattamat

20.46


Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Kauniisti kirjoitettu ja totta joka sana! Liian herkästi tulen ajatelleeksi vaan sitä pyykkiä tai muuta ikävää, mitä lätäkön läpi menemisestä seuraa. mulla on tapana kantaa kameraa joka paikkaan mukana ja parhaat kuvat tulee usein, kun katsoo vaan linssinläpi niitä hymyjä ja sitä naurua mitä se jättilätäkkö saa aikaan lapsissa! :)

    VastaaPoista
  2. Lapset osaavat kyllä ottaa ilon irti elämän pienistä asioista! <3
    Muistan miten pienenä oli parasta sateella olla ulkona, hyppiä lätäköissä ja uida vesitynnyrissä salaa vanhemmilta :D

    VastaaPoista
  3. Lasten kanssa on hienoa juuri tuo, kun heidän kauttaan pysähtyy enemmän hetkeen ja siihen mitä kaikkea ympäriltä voikaan löytää :)

    VastaaPoista
  4. Ihanan tunnelmallinen ja havahduttava kirjoitus.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!

Subscribe