Mielen kuvia

20.00


Jälleen pitemmän kirjoitustauon jälkeen tämä kaikki tuntuu hiukan haastavalta. En tiedä missä mennään, enkä onko siellä enää ketään. Kiva jos on, mutta itselleni mä tätä ehkä eniten kuitenkin kirjoitan, edelleenkin. Koska mä olen se tyyppi, jolle kaikki kaunis on aika pakahduttavaa. Se, jota surettaa, ettei auton ikkunassa vilisevää peltomaisemaa, värikkäänä taideteoksena rönsyileviä niittykukkia tai lasten riemua uimarannalla voi mitenkään saada talteen. Siksi kirjoittaminen on minulle tärkeää. Kun katselen kuvaamiani kuvia ja lueskelen niihin liittyviä tekstejäni vaikkapa viime kesältä, kaikki siihen hetkeen liittyvät fiilikset ja ajatukset palaavat takaisin mieleen. Sillä tavalla säilön meidän arvokkaita muistoja, kuin kesän makeita mansikoita.

Ja tässä mä nyt tosiaan olen, läppäri sylissä anopin pihalla. Varastin hetken kirjoittamiselle, jota mulla ei ehkä olisi oikeasti ollut. Lapset nukkuvat, aurinko paistaa ja hetken voin istua tässä ja kuunnella vain lintuja, valtavana pilviin kohoavan koivun lehtien havinaa ja muutaman mehiläisen surinaa apilameressä. Tässä on hyvä olla. Ei ole kiire, vatsa on täynnä torilta haettua thairuokaa ja pian aion nauttia kupillisen juuri keitettyä kahvia ja ehkä pari mansikkaakin. Nautin juuri nyt tästä rauhasta ja kiireettömyydestä. Sen jälkeen nautin lasten riemusta, kun he pääsevät vielä niin tyynenä väreilevään uima-altaaseen polskimaan.

Siinä sulle mental image, tulevaisuuden minä.

You Might Also Like

0 kommenttia

Kiitos kommentista!

Subscribe