Synnytys 3.0

21.31


Puoli vuotta sitten syntyi meidän kultainen, aurinkoinen ja iloinen Eimi, jonka hymy valloittaa vastaantulijan kuin vastaantulijan sydämen keskiarvolta viidessä sekunnissa. Se jos jokin on hyvä syy katkaista tämä hiljainen blogijakso ja tiedättekö, nyt olisi kuulkaa synnytyskertomuksen aika!

Kuusi kuukautta sitten oli ihan tavallinen perjantaiaamu, jossa ei ollut mitään tavallista. Oltiin elelty jo hyvän aikaa jatkuvassa odotuksessa ja hälyytystilassa, ja alettiin olla jo aika uupuneita. Meneillään oli raskausviikko 41+4 ja meidät oli kutsuttu sairaalaan yliaikaiskontrolliin. Puhelimessa ajan antanut hoitaja oli ohjeistanut ottamaan sairaalakassin mukaan varmuuden vuoksi ja tietysti näin toimin vaikka Harrille huomautinkin, miten turhauttavaa olisi raahata se takaisin kotiin parin tunnin päästä.

Sairaalassa kello 10 paikkeilla minut laitettiin käyrille. Tuttua juttua, vauvan seurailua. Hän oli voinut koko raskauden hyvin ja vaikuttanut elinvoimaiselta, eikä ollut osoittanut merkkiäkään ulos tulosta, joten arvioin saavani ajan käynnistykseen vasta maanantaille. Kun käyrää sitten oli otettu sopiva pätkä, otti lääkäri minut sisään ja kysyi tiesinkö mikä on ballonki. Kahdenkymmenen minuutin päästä olin jälleen käyrillä kaksoisballonki kohdunsuulla tekemässä työtään.

Annoin suostumukseni ballonkitutkimukseen ja minut kirjattiin osastolle. Harrin lähdettyä töihin supistukset alkoivat samantien napakoina ja niissä oli jonkin verran säännöllisyyttäkin. Hengittelin, keinuttelin lantiota ja hain jumppapallon käytävän päästä. Jossain kohtaa päätin jatkaa kipujen lievittelyä suihkussa, jossa supistukset yhtäkkiä hiipuivatkin. Iltavuoron hoitaja tuli esittäytymään ja kysymään kuulumisia, ja kun kerroin hiukan hämmentyneenä supistusten lopahtamisesta, hän kehotti yrittämään jos ballonki irtoaisi. Ja irtosihan se. Kello oli suunnilleen neljä ja ballonki oli tehnyt tehtävänsä.

Lääkärille pääsin vasta kello kuusi. Hän totesi kohdunsuun olevan 4 senttiä auki ja lähetti minut saliin. Tunnin päästä Harri oli saapunut jälleen sairaalalle, juuri sopivasti kalvojen puhkaisuun, joka sai pian supistukset käynnistymään uudelleen, jälleen napakoina ja suhteellisen säännöllisinä. Alkuun minulla oli kivunlievityksenä jumppapallo ja lämpöpussit, ja supistusten voimistuessa otin käyttöön myös tens-laitteen ja ilokaasun. Pari kertaa kävin myös lämpimässä suihkussa virkistäytymässä.

Meillä oli jälleen ihana kätilö. Hän oli koko ajan rauhallinen ja kannustava, antoi juuri sopivassa suhteessa tilaa ja oli läsnä. Huomasi heti mitä menetelmiä itse tykkäsin käyttää kipuun ja tsemppasi ja ohjasi niissä. "Teillä on niin hyvän oloinen meininki täällä, että mä tuun tunnin päästä katsomaan miten menee. Soittakaa kelloa jos tulee sitä ennen jotain." Ja niin meillä olikin hyvä meininki. Kuuntelimme lempimusiikkiani Spotifystä, heitimme huonoa läppää ja seurasimme yhdessä käyriä. Minä pompin intensiivisesti jumppapallolla ja Harri toimi lisäkäsinä milloin pidellen tensin kaukosäädintä tai ilokaasumaskia, milloin juottaen vettä tai sitten ihan vaan hiuksia silitellen.

"Mä haluan että sä kosket muhun kun mua supistaa", komensin kaikella kahden synnytyksen kokeneen määrätietoisuudellani. Tottakai kokemus helpotti ja antoi varmuutta, mutta vielä enemmän koen saaneeni apua ja tukea Aktiivinen synnytys-ryhmästä facebookissa. Olin lukenut kokemuksia ballonkikäynnistyksestä, tutustunut tensiin ja kuullut "synnytyslaulusta", joka muuten oli tosi hyödyllinen kivunhallintakeino. Näiden ja saamani tuen ja tsemppaamisen lisäksi ryhmän tärkeimmäksi anniksi muodostui oivallus siitä, ettei supistusta vastaan voi eikä kannata taistella, vaan sen vastaanottaminen tekee sen kanssa pärjäämisestä helpompaa. Tiedän että facebook-ryhmillä on tietynlainen maine, mutta Aktiivinen synnytys saa täältä kyllä ison kiitoksen ja lämpimät suositukset.

Pärjäsin tosi pitkään lääkkeettömillä kivunlievityskeinoilla, mutta lopulta supistukset alkoivat olla sietämättömiä ja koin että kroppani ja pääni hyötyisivät pienestä hengähdyksestä. Puolenyön jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen, jota käytetään lähinnä uudelleensynnyttäjillä. Reilun tunnin olo oli helpompi, sitten supistukset löivät jälleen päälle. Sanoin haluavani kotiin ja vessaan, ja samalla tiesin että tässä paineessa ei ollut kyse vessahädästä.

Vauva oli tulossa ja minä, tuttuun tapaani siinä kohtaa ilmoitin etten pysty tähän. "Kyllä pystyt", oli automaattinen vastaus, joka varmasti siinä salissa oli kuultu useaan kertaan. Kätilö ohjasi minut kylkiasentoon, jota olin aiemmissa synnytyksissäni vihannut, mutta nyt se tuntui oikealta. Supistus tuntui olevan päällä koko ajan, ja kun tuli aika ponnistaa, puskin kaikin voimin puristaen tensiä toisessa ja ilokaasumaskia toisessa kädessäni. Tai ehkä Harrin kättä. Mistä minä muistaisin? Yhtä kaikki, kätilöt joutuivat jossain kohtaa toppuuttelemaan kun ponnistin ilmeisesti ilman että edes supisti ja jossain välissä kaulan ympäri ollutta napanuoraa piti löysätä.

Ponnistusvaihe kesti kuusi minuuttia, ja yhtäkkiä hän oli siinä. Ja se kaikki oli aivan yhtä uutta ja ihmeellistä ja pakahduttavaa kolmannellakin kerralla. Minun täydellinen lapseni oli vihdoin sylissäni, ja vaikka hän ei näyttänyt lainkaan siltä millaiseksi olin hänet kuvitellut, hän oli valtavan kaunis. Paitani alla hän ei hamunnut heti rintaa, vaan huusi ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että hänet nyt ehdoin tahdoin oli tuotu tähän omituiseen paikkaan, vaikka edellinenkin oli hänen mielestään ollut ihan hyvä. Minäkin itkin, tietysti. Itkin ja rakastin.

You Might Also Like

1 kommenttia

Kiitos kommentista!

Subscribe