Felixin syntymän jälkeen olen saanut nauttia kesäni lasten seurassa. On ollut vaikeaa samaistua siihen, miten ihmiset sanovat kesän olevan lyhyt, kun meillä on ollut kaikki maailman aika viettää aurinkoisia retkipäiviä ja sateisinakin valita, lähdetäänkö kuralammikoihin hyppimään vai muovaillaanko keittiön pöydän ääressä. Nyt mä ymmärrän sen täysin. Kolme viikkoa lomaa, joiden aikana pitäisi levätä, mutta samalla elää. Kuin viimeistä kesäpäivää. Uskokaa vaan, siinä on paljon tavoitetta kolmelle viikolle kahden lapsen kanssa!
Loma on ohi, mutta sydämessä jatkuu kesä niin kauan kuin on sen verran aurinkoa ja lämmintä, ettei tarvitse vielä kaivaa syystakkia kaapista. En suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät syksyn jo tulleen. Vielä voi syödä aamupalaa förillä ja iltapalaa parvekkeella. Tehdä retken merenrantaan, kastaaa varpaat viilenevään veteen, joka totta puhuakseni ei tainnut tänä kesänä lämmetä ollenkaan. Nauttia vielä suloisenlämpimän auringonlaskun vaikkapa auringonkukkapellolla. Mitä vain, kunhan ottaa vielä kaiken irti näistä hetkistä.
Eilen pitkän päivän jälkeen väsyneenä ja vähän vihaisenakin paras päätös oli ajella Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan auringonkukkapellolle. Eihän iloisen keltaisten jättiläiskukkien keskellä vain voi kiukutella. Laskevan auringon pehmeässä valossa katselin vihreiden varsien muodostamassa labyrintissa seikkailevia vaaleita pikkupäitä. Olin onnellinen. Keräsimme vielä mukaan kimpun ihanan isoja, keltaisia kukkia. Kotona asettelin ne maljakkoon, ja nyt kuljen kotona hymy huulilla.
Tiesitkö että Ruissalon Kasvitieteellisen puutarhan vieressä sijaitsevalta pellolta saa käydä poimimassa auringonkukkia? Tai oletko jo käynyt hakemassa omasi?
