Voi Mere rakas

20.53


Siitä on jo viisi ja puoli vuotta, mutta muistan sen hetken ikuisesti. Olin raahautunut Espanjan hiekkarannalta vastentahtoisesti hoitamaan hiukan työasioita nettikahvilaan, jossa oli huono ilmastointi ja aika tuntui jo valmiiksi pysähtyneeltä. Muistan, miten päättymättömältä se hetki tuntui, kun avasin sähköpostisi, kun luin sen ensimmäisen lauseen, joka ei tulisi pyyhkiytymään mielestäni ikinä.

Voi Mere rakas, tuntuu tosi vaikeelta kirjoittaa sulle...

Siinä tukahtuneessa, täydessä kahvilassa mä itkin. En mitään pieniä hiljaisia nyyhkäyksiä, vaan vuolaita, suuria kyyneleitä, joiden välistä sain luettua lauseen kerrallaan. Sun syöpä ei ollutkaan parantunut, päinvastoin. Tiedän, ettet sä ikinä kysynyt miksi minä, et ainakaan meidän kuullen, mutta mä kyllä kysyin. Mä huusin ja itkin, mutten ikinä saanut vastausta.

Kun palasin Suomeen, menin kihloihin, naimisiin ja synnytin ensimmäisen lapsenlapsesi. Olen aina ollut aika spontaani, mutta silloin tuntui erityisen tärkeältä kiirehtiä, jotta saisit olla osa sitä kaikkea. Ja olihan se tärkeää! Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jokaisesta tunnista. Se kaikki oli lahjaa, mutta voi Luoja miten paljon olisin toivonut lisää. Miten paljon ikävöin sinua tänäänkin.

Hautajaisissa pidin puheen, ensimmäisen ikinä. Kiitin kaikkia jotka olivat päässeet paikalle, ja heitä oli paljon. Olit kerännyt matkasi varrelta valtavan määrän ihmisiä eri elämänvaiheista. Siellä oli partiolippukuntalaisiasi, työkavereitasi, ystäviäsi seurakunnalta, vanhoja murkkukerholaisiasi ja jopa nuorten rintasyöpää sairastavien tukiryhmä oli edustettuna. Sinä olit jättänyt heihin kaikkiin jäljen. Sinä olit antanut paljon. Puhumattakaan meistä lapsista, miten paljon me sinulta saimmekaan. Jos voin ikinä antaa yhtä paljon ystävänä ja äitinä, voin sanoa käyttäneeni elämäni hyvin.

Edelleen, neljä vuotta siitä ensimmäisestä ja samalla vaikeimmasta puheestani, olet osa jokaista päivääni. Enkä tarkoita sitä, miten säpsähädän kadulla, kun luulen taas nähneeni sinut, tai miten haluan soittaa ensimmäisenä sinulle, kun jotain merkittävää tapahtuu, kunnes muistan etten voi. Minä tein sinusta äidin ja muutin sinun elämäsi, mutta sinä teit minusta minut. Olet kasvattanut minut ja sinun ajatuksesi, opetuksesi, äänesi ja lämpösi ohjaavat minua joka päivä. Yritän vain sanoa, että ilman sinua ei olisi minua, ja sillä tavalla me olemme yhtä ikuisesti. Se on samaan aikaan niin kipeää ja niin lohdullista.

"Olen mennyt kotiin", muistatko? Nuokin sanat sinä jätit minulle. Nähdään siellä äiti.

You Might Also Like

6 kommenttia

  1. Otan osaa! Mun äidin kuolemasta on 3,5 vuotta. Äiti kuoli yllättäen,kun esikoiseni oli juuri täyttänyt yhden vuoden. Jälkikäteen ajateltuna pidän sitä erityisen tärkeänä, että äitini ehti olla tukenani ja nähdä minut äitinä.

    Sittemmin lapsia on tullut toinenkin ja olen niin surullinen, kun äitini ei pääse tutustumaan näihin ihaniin ipanoihin.

    Välillä olen jopa katkera, miksi meillä ole äitini apunani, tukean ja lasteni mummona elämässä mukana. Yritän kovasti opetella katkeruudesta pois. Koen toisten äidin menettäneiden kertomukset lohduttavina - en ole ainoa, joka äitiä kovasti kaipaa.

    Hyvää kevättä. Ja me selvitään kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kati! <3

      Voi miten tuttuja ajatuksia! Felix oli silloin vain kaksi kuukautta ja reilun vuoden myöhemmin meille syntyi Stella. Joskus, sellaisina hetkinä kun vain katson, ihailen ja olen kiitollinen lapsistani, tuntuu jollain oudolla tavalla epäreilulta ja väärältä nauttia siitä ilman äitiä. Niin monesti haluaisi soittaa äidille, pyytää apua, tukea ja neuvoja, kysyä minkälainen itse olin samassa ikävaiheessa.

      Voimia sinullekin. <3

      Poista
  2. Voi apua, miten kaunis teksti! Eksyin blogiisi ensimmäistä kertaa ja olipahan vastaanotto! Yritän tässä keräillä itseäni ja pyyhkiä kyyneleitä poskiltani.

    Otan osaa suureen menetykseesi. <3

    En ole itse kokenut vastaavaa ja todella toivon, etten vielä pitkään pitkään aikaan joudu sitä kokemaankaan. Äitini puolestaan samaistuisi varmasti tekstiisi, sillä hän joutui hyvästelemään oman äitinsä nuorena aikuisena eikä mummoni ehtinyt koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Äitini on usein surrut juuri sitä, ettei ole voinut kääntyä oman äitinsä puoleen eikä ole voinut kysyä neuvoa, pyytää apua tai jakaa iloja hänen kanssaan. Samoin itse suren sitä, etten saanut tutustua mummooni. Toisaalta iloitsen ja arvostan sen vuoksi sitäkin enemmän, että äitini voi välimatkasta huolimatta olla omien lasteni elämässä ja tukenani. Sitä on vain niin helppo pitää asioita itsestään selvyytenä ja välillä unohtaa miten kiitollinen sitä saa läheisistään olla.

    Kiitän siis sinua tästä hyvin koskettavasta ja pysäyttävästä tekstistä! Taidanpa soittaa äidilleni kertoakseni miten tärkeä hän minulle on, kun sen kerran voin tehdä.

    Toivon sinulle kaikkea hyvää ja aurinkoista kevättä! Jään ehdottomasti lukijaksesi.

    -Emilia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, mikä kommentti! <3 En kyllä varmaan keksi parempaa palautetta mitä voisin omasta tekstistä saada kuin "taidanpa soittaa äidille." <3 Todellakin, nauttikaa ja iloitkaa toisistanne. Ei ole mitään niin arvokasta kuin perhe.

      Kiitos vielä kommentista ja tervetuloa lukijaksi. <3

      -M

      Poista
  3. Mä menetin äitini nuorena aikuisena 4 vuotta sitten jouluna, samaan tautiin kuoli kun sinunkin äiti.

    Perhettä ei itselläni vielä(kään) ole, mutta valtava suru ja tiedostaminen, että mun joskus,tulevilla lapsilla ei tule ikinä olemaan sitä oikeaa mummoa elämässään. Kun vaikka näen ystävien lapset leikkimässä niiden mummon kanssa...

    Mut hyvät muistot ja hetket on tallessa sydämessä ja taivaassa aikanaan sitten tavataan.❤🌹

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä <3 Voin tosi hyvin samaistua tuohon kipuun kun näkee muiden äidit äiteinä tyttärilleen ja isoäiteinä lapsenlapsilleen. Se on tosi ristiriitainen tunne, kun toisen onni tuntuu itsestä pahalta. Paljon voimia sulle - onneksi tosiaan on ne muistot tallella. <3

      Poista

Kiitos kommentista!

Subscribe