Raskaus vai rakkaus?

21.05


Aika hurja otsikko. Viime viikkoina on kuitenkin ollut hetkiä, useitakin, joina on todella tuntunut kuin nuo kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois. Huolimatta siitä, että tämä aihe on mulle aika (todella) vaikea kirjoittaa, päätin sen kuitenkin tehdä, sillä näistä ei kovinkaan usein puhuta. Ja juuri siksi niistä pitäisi puhua.

Usein kun keskustellaan raskausoireista, tulee ensimmäisenä mieleen ne fyysiset oireet, eli kaikki pahoinvoinnit, päänsäryt ja selkäkivut. Silti kun asiaa nyt mietin, itselleni raskaampia oireita ovat olleet ne henkiset. On aivan luonnollista, että odotusaikana tulee huolehdittua ja murehdittua omaa ja lapsen hyvinvointia. On stressaavaa odotella ensimmäistä ultraa ja varmistusta siitä, että kaikki on hyvin. Tai pohtia onko varmasti syönyt riittävän terveellisesti ja tehnyt kaiken oikein. Tai mitä vaikka olisikin, mutta jotain silti sattuisi? Jo murehtiminen itsessään on kuluttavaa, mutta ei siinä vielä kaikki!

Felixin ja Stellan odotusaikana olin jotenkin superherkillä koko ajan ja itkin kaikkea, kuten joka ikistä mainosta ja pienenpientä vastoinkäymistä tai harmistusta. Lisäksi olin hirveän säikky ja monesti Harri onnistui vahingossa pelästyttämään minut. Jonka jälkeen aloin itkeä. Itkuherkkyys ja säikähtely oli vielä ihan siedettävää, jopa hiukan liikuttavaa, mutta ne eivät tällä kierroksella ole olleet se suurin ongelma. Ehei, kolmas raskaus on tuonut mukanaan jotain ihan muuta, nimittäin kiukun.

Lapset ärsyttää, Harri ärsyttää, kaikki ärsyttää. Lisäksi kun on väsyttänyt, ei ole tullut puuhattua lasten kanssa tarpeeksi, mikä taas saa heidät toisinaan keskimään kaikenlaista ei-toivottua omaa viihdykettä. Eikä se väsymys muutenkaan, sen enempää kuin kropan kipuilut, uupumiset ja aristukset tietenkään ole helpottaneet tätä asiaa, päinvastoin – kun sattuu jo valmiiksi, tekisi syliin kiipeävä, käsillään ja jaloillaan sohiva ipana tyrkätä samantien pois. Samalla tiedostan ongelman olevan minussa. Olen oikeasti itse se ärsyttävä, enemmän angstista teiniä kuin perheenäitiä muistuttava kiukuttelija. Erityisesti silloin, kun koen viisaimpana marssia yksin suljetun oven taakse ja ilmoittaa, etten halua nyt nähdä ketään viiteentoista minuuttiin.

Pahimmalta on tuntunut se, että nuo kuvissa heiluvat ja hassuttelevat pallerot ovat mulle maailman rakkaimmat. Kun noita katsoo, on vaikeaa käsittää miten niille edes voi olla vihainen. Jokainen äiti haluaa omille lapsilleen vain parasta, joten kun tuntuu siltä, ettei itse ole standardiensa mukainen, tuntuu aika järjettömän pahalta. Onneksi mulla on ihana ja loputtomiin asti ymmärtäväinen, rakastava mies. Onneksi mun lapset ovat kovin anteeksiantavaisia. Onneksi tämäkään raskaus ei kestä ikuisesti ja pahin kiukku tuntuu häipyneen alkuraskauden pahimman väsymyksen mukana.

Jälleen on palattava perusasioiden äärelle. Ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun löydän vastauksen omiin ongelmiini niistä perusperiaatteista, jotka toimivat omien kasvatusnäkemysteni kulmakivinä. Olen hammasta purren hyväksynyt sen, että tunteille ei voi mitään, mutta oma käytös on se mikä ratkaisee. Siksi mä olen tsempannut ja pinnistellyt hymyjä, haleja ja pidätellyt tiuskaisuja kun tilanne on niin vaatinut. Sitä paitsi paras lääke siihen kiukkuun on ollut kietoa kädet sen hieman rajuin ottein syliin kiipeävän lapsen ympärille Vaikka sitten vähän vastentahtoisesti, jos ei parempaan pysty.

Mahtaako siellä olla ketään, joka samaistuu näihin fiiliksiin?
Miten te olette pärjänneet hormoonien kanssa odotusaikana?

You Might Also Like

8 kommenttia

  1. Täällä!!

    Mähän olin lähes koko Ennan odotusajan kettuuntunut lähes jokaiseen ihmiseen, mitä maa päällään kantoi :'D
    Sitten alkoi välillä miettimään, että onko mulla edes kavereita, kun kaikki on niin idiootteja (vain hetkellisesti) :DDD Onneksi, onneksi ne jäi synnärille ne fiilikset.

    VastaaPoista
  2. Hormonit isommissa määrin tekee ihan hirveitä mulle. Varsinkin kuopuksen odotusaika oli henkisesti todella raskasta ja varmaan olikin jonkunlaista masennusta ilmassa.

    Ihmiset, lähes kaikki ärsyttivät. Ja sitten minua ärsytti, kun ärsytti kaikki 😃

    Kun kuopus syntyi, oli (hetken aikaa) sisälläni rauha ja mielialat tasaantuivat todella paljon. Eräs ystäväni kertoi pelänneensä, millaiseksi hirviöksi muutun imetysaikana, mutta ei onneksi...

    Jaksamista ♡♡ Omien tunteiden kanssa on välillä todella vaikea pärjätä varsinkin, kun siinä samalla on ne omat pienet, jotka myös tarvitsevat apua tunteidensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Ja kuulostaa kyllä niin tutulta! Onneksi näin kolmannella kierroksella jo tietää että tääkin on ohimenevää... Kunnes tulee tilalle jotain uusia hormoonihäiriöitä! :D

      Poista
  3. Ihanan eläväisiä kuvia! Ei mulla muuta. :)

    VastaaPoista
  4. Niin kuin itse olisin asian kertonut, niin samalla tavalla tunnen ja käyttäydyn nyt itsekin! Lohduttavaa kuulla etten ole ainoa hirviö raskaana ollessa. Ärsyttää muiden käyttäytyminen ja sitten oma käyttäytyminen kun en osaa hallita sitä ärsytystä! Todellakin niissä toiveissa että tämä tasaantuu vielä raskausaikana ja viimeistään synnytyksen jälkeen 😁

    T. Neljättä odottava rv 19

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa (ja samalla kurjaa) etten oo yksin näiden juttujen kanssa. Mut siksi niistä just pitää mun mielestä puhua ja kirjoittaa, ettei tarvitse ihan yksin olla niiden fiilisten kanssa.

      Tsemppiä, me selvitään! :D

      Poista

Kiitos kommentista!

Subscribe