Tapahtui viime viikolla:

Keskiviikkona kuumeessa pieni poikani oli käpertynyt kainalooni ja tuntui pienemmältä kuin pitkään aikaan. Kun nukkumaanmenoaika koitti, hän pyysi päästä isin ja äidin sänkyyn, emmekä me sitä häneltä kieltäneet. Uni tuli pian, ja toisin kuin äidillä myöhemmin. Hämärässä katselin poikaani ja silitin hänen tulikuumaa päätään. Sattui niin että kyyneleet nousivat silmiin. "Lapsilla nyt on välillä kuumetta", hoin itselleni, mutta samalla kävin päässäni läpi kaikki kauhuskenaariot kuumekohtauksista ja ambulanssin tilaamisesta. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Kun kuume seuraavana iltana helpotti jo pikkuhiljaa, alkoi oksentelu. Reipas poika meni omaan sänkyynsä nukkumaan, mutta jälleen itselläni oli vaikeuksia saada unta. Pelkäsin niin paljon lapsen yöllä tukehtuvan omaan oksennukseensa, että melkein herätin molemmat nukkujat kun ravasin lastenhuoneessa tarkistelemassa hengityksen kulkevan tavalliseen tapaan. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Sunnuntai oli pahin kaikista. Kuume ja oksennustauti olivat tiessään, mutta kaikki kiukutti, eikä mikään kelvannut. Aamupalaksi toivottiin puuroa, muttei enää sitten kun se oli jo lautasella. Kun päivä jatkui samaa rataa, eivätkä odotukset iltaa kohden olleet enää kovinkaan korkealla, päätimme suunnata rauhalliseen leikkipuistoon. Eväät syötyämme käännyin heittämään banaaninkuoret roskikseen, ja silloin se tapahtui. Ensin kuului kops, sitten itkua. Felix oli päästänyt vauhdissa kädet irti ja kopauttanut naamansa karusellin reunaan. Kannoin poikani päivystykseen asti, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Meidän Felix on ollut menevä, kiipeilevä ja juoksenteleva siitä saakka kun on kaikki nuo taidot oppinut. Siitä huolimatta, ja juuri sen takia ei häntä ole päivystyksessä ennen edes nähty. Tälläkin kertaa selvittiin säikähdyksellä, ja hoitaja lähetti potilaan kotiin ilman sen suurempia tutkimuksia ja operaatioita. Pari maitohammasta siellä on vinossa, mutta hoito-ohjeeksi annettiin vain aika ja pehmeät viileät ruuat, kuten jäätelö. Ihan mieluisa diagnoosi kaksivuotiaalle.

Toistaiseksi vielä jatketaan siis kaikki hampaat suussa, mutta sydän hiukan sijoiltaan nyrjähtäneenä. Tuota reipasta murua seuratessa ei ole kyllä jäänyt epäselväksi kumpi toipuu nopeammin...