Syvyyksissä

21.03


Tällä hetkellä tuntuu hiukan pelottavalta kirjoittaa tätä. Olen blogissani mielestäni avoin, mutta yleensä niistä synkemmistäkin tuntemuksista kirjoitan vasta kun olen itse ensin käynyt sen koko tunneskaalan läpi ja päässyt sieltä syvyyksistä taas takaisin pintaan, hengittämään vapaasti. Nyt olen kuitenkin vielä pinnan alla, haavoittuvaisena, mutta haluan jakaa nämä tunteet mahdollisimman aitoina ja tuoreina. Sellaiset tunteet, joista ei ehkä puhuta tarpeeksi, mutta jotka kuitenkin koskettavat aika monia meistä äideistä.

Mun pienen keijukaisprinsessan on määrä aloittaa päiväkoti jo ihan pian. Oikeasti virallinen päiväkodin aloituspäivä oli jo tänään, mutta ajattelin skipata nämä syyskauden kiireisimmät ensimmäiset päivät, ja viedä tytön tutustumaan vasta loppuviikosta. Tämä on tuttua kaikille, jotka ovat joutuneet viemään lapsensa päiväkotiin sen ensimmäisen kerran. Pärjääkö se siellä? Pärjääkö ne tädit siellä? Osataanko siellä ottaa lapseni tunteet ja tarpeet huomioon? Ihan perussettiä.

Mä olen tehnyt ihan sovinnossa itseni kanssa päätöksen, että aloitan työnhaun rauhassa sitten, kun lapset ovat siellä päiväkodissa iloisen sopeutuneina. On mahtavaa, että voimme ottaa tämän alun ihan rauhassa, olla vähän lyhyempiä päiviä ja pitää vapaita. Olen siitä oikeasti tosi kiitollinen. Kuten myös siitä, että olen voinut hoitaa kummankin lapseni kaksivuotiaaksi kotona. Me ollaan pärjätty ja mä olen jaksanut, enimmäkseen.

Mutta. Valmistuin kun Felix oli ihan pienen pieni sätkyukko, ja sen jälkeen olen ollut kolme ja puoli vuotta kotona. Sitä ennen lähes neljä koulussa, jota ennen vuoden töissä ja sitä ennen kävinkin vielä peruskoulua. Ymmärrättekö mitä yritän sanoa? Jos koko elämänsä on ensin opiskellut ja sitten omistanut 90% ajastaan kotiäitiydelle ja sen lopun kymmenen ihan vaan hengittämiseen, voi olla vaikeaa hahmottaa kuka on ja mitä haluaa.

Joskus pohdiskelin, että äitiys on vähän sellaista, että tulee antaneeksi aika valtavankin osan itsestään pois. Se tapahtuu ihan huomaamatta ja luonnollisesti, sillä sen osan tilalle tulee niin paljon kaikkea muuta. Se pieni pakkaus joka on niin kovin riippuvainen, ja se rakkaus mitä sitä kohtaan tuntee, täyttää oikeastaan isommankin aukon. Sitten kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy, on opeteltava jälleen olemaan terveesti itsekäs, jotta voi taas palauttaa mieleen ne omat toiveet ja tavoitteet. Mulle tämä hetki jotenkin tiivistyy juuri nyt, tähän näin, ja se on iskenyt lujempaa kuin ikinä osasin kuvitella. Osaanko edes selittää sitä? Ikään kuin... Olisi joutunut purkamaan pieleen mennyttä villasukkaa. Se pois purettu osa musta olikin varmaan ihan hyvä tehdä uudestaan, mutta kyllä se silti hiukan turhauttaa.

Nyt pitäisi kuitenkin päästää tuo keijukaiseni lentoharjoituksiin, ja selvittää, kuka sieltä peilistä katsoo aamuisin, ja mistä se syviten, eniten ja palavimmin haaveilee. Miksei kukaan kertonut, että tältä se tuntuu? Entä voisiko joku nyt kertoa, että huomenna jo helpottaa?

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Sun keijukainen on kahden vuoden aikana saanut sulta niin paljon taikapölyä, että ihan varmasti pärjää. <3 Ja sinä löydät ihan varmasti sen oman polkusi ja juttusi

    VastaaPoista
  2. Ihanaa kun olet voinut pitää noinkin kauan lapsia kotona :) Vaikeintahan tuo on vanhemmille, lapset kyllä pärjäävät aina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siitä oon kyllä älyttömän kiitollinen! Kyllä ne pärjää. Kyllä mäkin pärjään :D

      Poista

Kiitos kommentista!

Subscribe