Mustempaa joulua

19.58


Luin eilen Lujasti lempeä-kolumnisti Maaret Kallion kauniin kirjoituksen, joka muistutti siitä, ettei joulu ole vain ja ainoastaan tunnelmallista valon juhlaa pimeän talven keskellä. Sanat upposivat aika syvälle sisimpään kun luin niitä Harrille ääni väristen, sillä nämä joulun synkemmät sävyt ovat jälleen olleet  yhtä lailla pinnalla kuin ne kullanhohtoisetkin.

Tällä viikolla olen joutunut kasvokkain sen synkkyyden kanssa, joka väistämättä on osa jokaista jouluani varmasti siihen asti, kun jätän oman kaipauksen taakseni. Olen seissyt TYKSin käytävällä, nähnyt sieluni silmillä rakkaan äitini istumassa pienenä ja avuttomana pitkän, harmaan käytävän penkillä odottaen. Kohdannut vain silmänräpäykseltä sen hirviön, jonka kanssa äiti eli neljä vuotta.

Viisi vuotta sitten valmistauduimme jouluun vielä yhdessä. Kuuntelimme ne samat joululaulut, leivoimme pipareita ja suunnittelimme aattoillan tarjoiluita. Tuli aatto, istuimme yhteisen pöydän ääressä ja availimme kuusenkynttilöiden loisteessa lahjoja. Oli sitä kullankimallusta ja valoa, tietysti sen synkkyyden varjoakin. Sitten koitti uusivuosi, syntyi Felix ja sitten tuli helmikuu, jonka jälkeen äitiä ei enää ollut.

Ne silloin viisi vuotta sitten soineet joululaulut soivat taas, saaden useammin itkemään kuin hymyilemään. Ne muistuttavat äidistä ja lapsuuden jouluista. Hän keksi joulukalenteripingviinin, joka toi joka päivä pienen paketin, laittoi kodin viimeisen päälle ja seimiasetelman olohuoneen nurkkaan, eikä joulupöydästä puuttunut mitään. Toisinaan tuntuu niin viiltävältä huomata, miten niin monista äidin joulujutuista on tullut mun omia. Vain mun, vaikka olisin halunnut niiden olevan meidän yhteisiä, minun ja hänen. Mitä kaikkea antaisinkaan, jos voisin tuoda hänet  edes vain yhdeksi aatoksi takaisin. Tai edes hetkiseksi näkemään lasten riemun.

Mitä tulee TYKSin vierailuuni, mulla on kaikki hyvin. Olin 99% varma, ettei sieltä mitään löydy, mutta se 1% mahdollisuuskin tuntui niin tukahduttavalta, että ennen lääkäriaikaa päädyin huutamaan Harrille puhelimessa ihan vain puhtaasta ahdistuksesta. Sen ahdistuksen keskellä, mitä tunsin seistessäni yksin tyhjässä odotustilassa, saatoin vain kuvitella mitä tunteita siellä on käynyt läpi äiti, joka ehkä pohti, että 1% mahdollisuudella kaikki olisikin vain pahaa unta.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Voi Mere. Vatsanpohjaa kouraisi ja kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa. Iso halaus 💕

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!

Subscribe