Ehdin olla huolettomasti äitiyslomalla puoli vuotta, kunnes aloin miettiä tulevaa. Tilannehan on se, että päätin muutama kuukausi sitten opintoni, ja nyt en tiedä mitä haluan opiskella, tai mitä työtä haluan tehdä. En edes tiedä haluanko opiskella vai tehdä työtä. Vai haluanko kumpaakaan? Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä minusta tulee isona.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että Harri seuraa unelmiaan, ja minä seuraan vierestä. Joskus parisuhteessa käy niin, että toisen tavoitteet ja haaveet eivät sovi yhteen omien kanssa. Silloin on jommankumman luovuttava unelmistaan ainakin toistaiseksi. Minusta tuntuu myös siltä, että Harri käy töissä tekemässä meille rahaa sillä aikaa kun minä olen kotona, vaikka totuus on se, että minä siivoan, tiskaan, pyykkään ja hoidan meidän lastamme kaikki päivät, illat, aamut ja yöt. Teen sen mielelläni, mutta kyllä se ihan kokopäivätyöstä käy.

Yhtenä päivänä turhautuneisuuspäissäni kirjoitin mustalla tussilla rohkaisevat sanat piirustuslehtiööni: "musta ei koskaan tuu mitään." Seuraavana aamuna samaan lehtiöön oli kirjoitettu pitkä lista siitä, mitä jo olen, ja kirjoittamani teksti oli vedetty yli. Suomennan hiukan, koska Harrin käsialasta on joskus hieman vaikea saada selvää...

"Olen hyvä ja pidän huolta ihmisistä ympärilläni."

"Olen kaunis ja herkkä."

"Olen mieheni suuri rakkaus."

"Tanssissani on sielua, koska sitä ei ole opetettu."

"Olen loistava kirjoittamisessa."

"Minulla on skillejä keittiössä."

"Musta tulee joskus jotain suurta."

"Äiti on paras äiti." -Felix

Ja niin edelleen. Voin kertoa, että tulin aika onnelliseksi tästä niin pienestä, mutta silti aika suuresta eleestä. Ehkä minustakin tulee joskus jotain. Ainakin näillä tukijoukoilla.