Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

Olipa teillä sitten lapsia tai ei, oletteko ikinä todella miettineet, minkälaista on olla pienen lapsen äiti? Joskus on nimittäin niin järjettömän kuormittunut olo, että on itsekin pakko pysähtyä miettimään, minkälaista pakettia sitä pitää kasassa. Ihan vaan siksi, että voisi sitten taas yrittää olla itselleen hiukan armollisempi kun pinna ei jossain kohtaa enää venynytkään tai kun jotain tärkeää taas unohtui. Tässä tulee siis kooste mun maanantaista, eli päivä kahden päiväkotilaisen odottavana äitinä.

Univelkojen ja alkavan flunssan takia annan itselleni luvan nukkua aamulla vähän pitempään. Olen tällä viikolla iltavuorossa joten onhan minulla aikaakin, tai niin kuvittelen. Aamupala kuitenkin muuttuu showksi, itse juon kupillisen teetä. Felix sentään pukee poikkeuksellisen omatoimisesti ja reippaasti, mutta Stellalla kuluu pelkkien housujen pukemiseen noin kuusi minuuttia. Siis aktiivista pukemisaikaa, sen jälkeen kun on vihdoin saanut homman ylipäänsä aloitettua. Huomautan pukemisvauhdista kolmesti ja lopulta kysyn, miten housujen pukeminen noin hitaasti on edes fyysisesti mahdollista. En tiedä ymmärtääkö tyyppi kysymystäni, mutta vastausta en saa.

Tänään lisäsäätöä muutenkin sekavaan iltavuorokuvioon tuo se, että Harri on kipeä ja tarvitsee iltäpäivällä auton lasten hakemiseen, joten lähdemme yhdessä viemään heitä. Parkkihallissa Stella vetää kohtauksen, koska ei halua Harrin kiinnittävän turvavöitä. Tilitän autossa huutavalle lapselle, miten kiireessä täytyy joustaa ja tuollaisesta asiasta vääntäminen on muutenkin typerää. Lapsen raivari jää kuitenkin kakkoseksi, kun viimeinen pisara ennen hermoromahdusta tapahtuu: autojonon ensimmäinen ei huomaa valojen vaihtumista, jonka takia me emme pääse samoilla vihreillä eteenpäin.

Pikaisen, hillittömän itkukohtauksen jälkeen saavumme päiväkodin pihaan, jossa hoitaja on meitä vastassa kysellen hiihtolomaviikon hoitoaikoja ja huomisen valokuvauksen lupalappua. Ei ole, kumpaakaan. Stella vetää uudelleen herneet nenään, koska ryhmä on lähdössä ulos. Rauhoittelu- ja harhautusyritysten jälkeen jätän kiljuvan lapsen tuulikaappiin. Harri heittää mut töihin, jossa olen 15 minuuttia myöhässä.

Töissä on kiire, huomaan että olen unohtanut ladata puhelimen yöllä ja muistan Felixin päiväkotikaverin synttärit, jotka alkavat 18.30. Lounastauolla juoksen Cittariin ostamaan legopakettia ja lounasta, jonka syön työpisteellä. Supistaa, mutta sitä ei ehdi miettimään. Viestitän pikaisia viestejä Harrille, joissa pyydän häntä pukemaan ja ruokkimaan lapset ja hakemaan minut ajoissa. Lähetettyäni viimeiset duunit juoksen autoon ja saatan F:n synttäreille.

Kotona aikaa on tunti. Keitän kupillisen teetä ja alan täyttää valokuvauslappuja. Täytyy muistaa myös laittaa Wilman kautta viestiä niistä hoitoajoista. Niin ja konetiskitabletit ovat loppu, joten niitä pitäisi viipymättä hakea. Jotain muutakin oli ihan minuutti sitten mielessä, mutta nyt ainut muistikuva on, että se oli jotain tärkeää. Se palaa varmaan kuristavana paniikkina silloin, kun laitan valot pois ja painan silmät kiinni – ei yhtään ennemmin eikä myöhemmin.

Tunti kuluu äkkiä. Ajan takaisin hakemaan iloisen, mutta väsyneen lapsen, joka haluaa riidellä, mutta onneksi vain hiukan. Kotimatkalla sovitaan ja napataan kaupasta tiskitabletteja ja jaffaa kipeälle Harrille. Iltapala ja suihkut, Harri saa hoitaa nukutuksen. Sitten pitäisi vielä katsoa valmiiksi ja silittää ne kuvausvaatteet, tyhjentää ja täyttää tiskikone ja valmistella huominen aamupala ja lounas. Siinä se päivä sitten menikin.

Joskus elämä tuntuu vähän raskaalta, ja kun tuntuu, silloin itken ehkä hiukan. Päivän päätteeksi istun mun lasten kanssa iltapalapöydässä ja mietin, että pitäisi kiittää Luojaa mun ongelmista. Mä en sentään ole kellon ympäri töissä missään nyrkkipajalla, jotta mun lapsilla olisi edes jotain iltapalaa edes joka toinen päivä. (Josta tulikin mieleeni että Yleltä alkaa puolelta Machines!) Joskus saan sen kiitoksen irti itsestäni, joskus se saa odottaa huomiseen.

Mutta oikeasti, kaikki on ihan hyvin.
Kaikki on oikeasti tosi hyvin.

Kun yläkerrassa hiljenee, pohdin viisaita lapsiani. "Ei haittaa jos ei osaa. Sitten vain harjoitellaan ja opitaan." Niinhän olen itse lapsilleni opettanut. Ja sitten he opettivat minulle, että sama pätee meihin aikuisiinkin.

Mä vitsailen usein mun heikentyneestä kyvystä muistaa asioita. En tiedä onko aivokapasiteettini jotenkin pienentynyt pitkään jatkuneen väsymyksen myötä vai onko mulla vaan niin paljon enemmän muistettavaa, että sisäisen kovalevyn tilavuus on koetuksella, mutta yhtä kaikki, vaikka hattarapäisyys huvittaa, se myös ärsyttää. Se tekee elämästä hetkittäin hankalampaa ja kiireisempää. Ja sellaista en soisi lapsilleni, ihan vaan siksi etten itse muista aina kaikkea.

Tämä päivä on aika hyvä esimerkki. Olin sopinut ystäväni kanssa treffit heti päiväkodin jälkeen, mutta tarhan pihalla hoitaja tiedusteli iloisesti ehtisimmeköhän jo tunnin päästä takaisin. "Siis... miksi?" kysyin hämmentyneenä. "No niihin kevätjuhliin." Niin no, kyllähän mä ne kevätjuhlat muistin. Niistähän mä juuri olin aamulla pätenyt miehelleni, että kyllä ne ovat tämän viikon torstaina.

Kevätjuhliin oli siis aikaa tunti. Katsahdin lapsiani, molemmat olivat niin likaisia kuin hellepäivänä hiekassa rypeneet, ruokaa paidalleen tiputelleet lapset vaan voivat olla. Juoksin keskustaan, nappasin kaupasta puhtaat paidat ja Felixille shortsit, pyyhin naamat ja lähes mustat kädet kosteuspyyhkeillä ja juoksin takaisin. Ehdimme ja olimme tyytyväisiä. Lisään yhden tarinan kirjaan, josta aion sitten lapsenlapsilleni opettaa vähän lähisuvun historiaa. Tällaista meillä on ollut. 

Kevätjuhlanäytelmään mahtui iloa, harmitusta, pelkoa, yksinäisyyttä, ystäviä, pahiksia ja sankareita. Vähän niinkuin jokaiseen päivään, viikkoon ja kuukauteen. Se on ihan ok, mutta kiire, siitä on päästävä eroon.

Jes, jes, jes! Tätä mä nii-in oon odottanut. Lämpöä! Valoa! KESÄÄ! Ja tiedättekö, me tehtiin tänään lähestulkoon kaikki meidän lempparit kesäturku-jutut! Ja silti vähän tuntuu, ettei olisi tehnytkään yhtään mitään, mutta vain hyvällä tavalla. Siitä täydellisessä kesäfiiliksessä on kyse - että tehdään asioita siksi, että ne tekevät onnellisiksi, ei siksi, että voisi päivän päätteeksi piirtää rasteja ruutuihin.

Kesällä päivän kohokohta voi olla joku ihan pieneksi naamioitunut juttu.
Tässä potentiaalisia syitä hymyyn:

Iloinen "moi rakennusmiehet" -moikkaus taaperoni suusta.
Viiden euron täydellinen kesähattu lapselle.
Läpsyt jalassa.
Siirtokuvatatuoinnit. Uudelleen ja uudelleen.
KUI-designin aina niin iloinen ja lapsiystävällinen palvelu.
Pieni pannullinen kahvia auringossa.
Markkinat jokirannassa.
Täydelliset aurinkolasit.
Pienen tahmasuun kanssa jaettu norjanmunkki.
Selätetty päänsärky.
Suosikein kesäterassi auki.
Kotikaupunki.
Lasten ystävät.
Lapsiani rakastavat ystäväni.
Lasteni kanssa riehuvat ystäväni.
Uutuussuklaa, joka ei ollut hyvää, mutta maistui hyvässä seurassa.

Kesä. Mehän ollaan jo ihan vauhdissa.

Me haluttiin tänään viettää Even ja lasten kanssa kiva päivä sisällä, sillä vaikka tuonne pihalle olisi pukenut kuinka monet villahousut, ei naaman jäätymiselle olisi ollut tehtävissä mitään. Olisi ollut hiljaista vertaistukea, kun poskilihakset tuntuivat jo lyhyen kävelyn jälkeen niin jähmeiltä, että puhuminen kävi työstä. Edellinen museoreissummehan todettiin jo flopiksi, mutta silti mä olin päättänyt antaa vielä Aboa Vetus & Ars Novassa esillä olevalle nukkekotinäyttelylle mahdollisuuden. Oli tosi kiva, että Eve, Ade ja Alex lähtivät seuraksi, sillä meillä olikin tosi hauska päivä, ja aika kului äkkiä.

Tammikuussa ehdittiin juuri toipua uudestavuodesta, kun tajuttiin, että Felix täyttääkin jo kaksi vuotta. Joka vuosi sama juttu! Ensin stressataan joulua ja uutta vuotta, ne synttärithän ovat vasta ensi vuonna, mutta yhtäkkiä ensi vuosi onkin muuttunut ensi viikoksi. Synttäreitä juhlittiin kuitenkin onnistuneesti ensin oman perheen ja sitten kavereiden ja suvun kesken. Stella-Bella taas täytti kahdeksan kuukautta.























Kiitos 2015, tervetuloa 2016!