Olen ollut yllättynyt ulkoisista paineista, joita olen kohdannut viimeisen seitsemän kuukauden aikana. Kun vauva alkaa itkeä kaupassa, saan kiukkuisia katseita muutamalta kanssa-asiakkaalta. Kahvilassa vaunuista kuuluvat riemunkiljahdukset saavat posket punottamaan.

Ja se imetys! "Häiritseeköhän jotakin nyt mielikuva rintaa imevästä lapsesta - olenhan sentään peittänyt tämän kammottavan näyn rievulla." Monet äidit kokevat paineita imetyksen onnistumisesta jo ihan neuvolankin puolesta. Onhan se vähän vaikeaa, jos imettää saa vain kotona...

Entä sitten kun lähtee ulos yksin? Ei riitä se, että itsellä on ikävä vauvaa, sillä arvostelijoita kyllä riittää. Erityisesti sosiaalisen median ansiosta on helppoa tehdä johtopäätöksiä, leimata, tuomita ja kommentoida. Jos lapsi on turvallisessa paikassa hoidossa pari kertaa kuussa, en näe ulkona syömisessä ja viinilasin nauttimisessa mitään väärää.

Niin tai näin, meidän mutsien tekemisistä tuntuu aina joku vetävän herneen nenään. Kun minusta tuli äiti, en lakannut olemasta minä. Minunkin on päästävä välillä ulos neljän seinän sisältä. Minunkin on haettava ruokaa kaupasta, ja minäkin tarvitsen uusia vaatteita. Haluan jopa silloin tällöin käydä kahvilla. Jos lapsi on itkuinen, pitäisikö silloin juoda kahvit suosiolla oman keittiönpöydän ääressä?

En ole mikään supersankari. Teen virheitä. En ole täydellinen äiti, mutta paras omalle lapselleni. Tykkään olla äiti ja rakastan poikaani. Se riittää minulle.