Äidiltä pojalle

0.20

Päätin viime viikon lopulla pitää vähän taukoa kirjoittelusta. Oli vaan sellainen olo, varsinkin kun viikonloppu oli täynnä ohjelmaa. Tuli maanantai, tuli tiistai ja sitten keskiviikko, ja yhtäkkiä ollaankin jo torstaissa. Kun sen hyvän flown ja säännöllisen määrätietoisen kirjoittamisen rutiinin katkaisee, on usein todella vaikeaa saada siitä taas kiinni. Kerrankin annoin sen kuitenkin itselleni anteeksi ja pidin hiukan "lomaa", sillä se tuntui tulevan tarpeeseen.

Tarpeeeseen tuli myös myöhästyminen bussista, kun yritimme sunnuntaina päästä paikasta A paikkaan vaarin luo. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi hetken aikaa kiukutellut lapsellisesti bussin kaartaessa pysäkiltä aivan nenämme edestä. Onneksi päivä oli kaunis, joten hylkäsin viivästyksestä aiheutuneen harmin heti, kun hyppäsimme toiseen bussiin.

Kun muutimme isäni nykyiseen taloon taisin olla viidennellä luokalla, joten noin viisi vuotta kuljin samaa reittiä päivittäin koulusta kotiin. Jalkapallokenttä, ylämäki, alamäki ja pieni metsäpolku, jonka läpi juoksimme pimeällä jännityksestä kiljuen. Hylätyt mökit, joihin meneminen oli ehdottomasti kielletty, ja juuri siksi niin houkuttavaa.

Kun kotona alkoivat välit vanhempiin kiristyä, pakenin läheiseen puistoon keinumaan, tai kiipesin kalliolle piiloon omaan yksinäisyyteeni. Kun kavereiden kanssa vaihdettiin niitä kaikkein varjelluimpia salaisuuksia, se tehtiin keskellä metsää siellä, minne rakennettiin myös salainen maja. Käytiin lenkillä, lainattiin naapureiden koiria, itkettiin hiukan ja oltiin ihan vähän ihastuneita.

Niin paljon muistoja, joiden suurta vaikutusta ja merkitystä en ollut edes tajunnut. Kun monen vuoden jälkeen palasin pienelle metsätielle perheeni kanssa, ymmärsin, miten pitkän matkan olen kulkenut. Epävarmasta tytöstä teiniksi, joka tiesi kaiken, ja siitä naiseksi, joka tietää, ettei tiedä juuri mitään. Ja joka on silti ihan tyytyväinen.

Pieni metsätieni, kuulutko jo jollekin toiselle? Jonain päivänä haluaisin jakaa sinut lasteni kanssa, vähän niinkuin tämän Duplokokoelman, joka on saanut alkunsa yli 20 vuotta sitten.

Onko muilla ollut jotain omaa salaista paikkaa?
Entä minkälaisia itsellenne tärkeitä asioita haluatte jakaa lastenne kanssa?

You Might Also Like

8 kommenttia

  1. oi minä haluaisin jakaa ihan kaiken minun lapsuudesta lapseni kanssa! meilläkin oli metsässä maja, se oli meidän päämaja ;) Isot pulkkamäet ja paljon legoja. Onneksi legot löytyy vielä, kuin myös suurin osa muista leluista. Harmi vain, etten voi elää lapsuuttani uudestaan - vaikka jaan nämä asiat omien lapseni kanssa, se ei ole sama asia. Heille tulee ne omat salapaikat johon minä en kuulu :( Toivon vain, että pystyn antamaan heille yhtä hyvän ja hauskan lapsuuden kuin itsellänikin oli :)

    PS. olen kirjoitellut tästä asiasta luonnoksen vaikka kuinka kauan, jossain vaiheessa julkaisen varmaan, käy kurkkaa jossain vaiheessa :)

    Ihana banneri muuten, olen ihaillut sitä ensinäkemästä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kivasta palautteesta! :)

      Toi on kyllä jännä aihe. Lasten kanssa tulee käytyä tahtomattaankin omaa lapsuutta läpi. Omalle lapselle haluaisi olla sekä paras ystävä että hyvä äiti, ja siinä välillä tasapainoilu saattaa välillä olla haastavaa. Mulle pääasia olisi se, että pääsisin sillä tavalla osalliseksi lasten jutuista, että mä ainakin olisin se, jonka kanssa voisi aina jakaa kaikki ilot, surut ja salaisuudet. :)

      Poista
  2. Tosi kiva kirjoitus! Tuli ihan oma lapsuus mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Ollaan me kyllä niin etuoikeutettuja kun meillä on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus, jota saadaan hyvillä mielin muistella! <3

      Poista
  3. Tosi koskettava kirjoitus, vaikka itselläni ikää on vasta 25 olen jotenkin aikuistuessani unohtanut puolet lapsuudestani. Ikävää, tuntuu, ettei sitä osaa enää keskittyä olennaiseen ja noinkin tarkkaan miettimään ihania muistoja... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus sitä pitää palata sinne, missä ne kaikki muistot on rakennettu. :) Kyllä ne siellä jossain on. On ihmeellistä miten omien lasten kanssa muistaa yhtäkkiä jotain, minkä jo oli muka unohtanut!

      Poista
  4. Voi vitsi tää sun blogi on kyllä niin inspiroiva, että saatan tehdä tuon kaveripostauksen lisäksi joskus muulloinkin jonkun sun blogiin viittaavan tekstin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. :) Tosi kiva kuulla!
      Ja ihanaa kun näiden yhteistyöjuttujen kautta löytyy uusia luettavia, eikös!

      Poista

Kiitos kommentista!

Subscribe