Felixiä odottaessa odotin raskausviikon vaihtumista kuin kuuta nousevaa. Luin viikon kehitykset ja kuulumiset neuvolasta saadusta raskauskalenterista Harrille ääneen. Se oli minulle kuin joulukalenteri lapselle, ja salaa kurkistelinkin jo vähän seuraavia "luukkuja." Aika kului aivan käsittämättömän hitaasti. Nyt Hulinaa odottaessa olen tuskin avannut koko vihkosta. Viikot ovat vierineet vauhdilla, ja hups, neiti onkin yhtäkkiä täysiaikainen!

On niin hassua, miten toisen lapsen odottaminen tuntuu ihan yhtä pelottavalta ja jännittävältä kuin ensimmäisenkin. Vaikka olen kertaalleen ollut synnyttämässä, voi tämä synnytys olla aivan erilainen kuin edellinen. Tällä kertaa myös tiedän, mikä voi mennä pieleen, ja minkälaisia ne oikeat supistukset ovat. Tiedän, että kivut ovat kamalia, mutta se tunne, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa rinnalleen on sanoinkuvaamattoman upea.

Toisaalta kaikesta on niin paljon varmempi olo. Kyllä, osaan lähteä sairaalaan silloin kun pitää. Osaan pakata tarpeelliset tavarat sairaalakassiin. Minulla ei tarvitse olla kaappi täynnä kaikkea mahdollista, mitä vauva saattaa tarvita, sillä kaupat ovat auki vauvan syntymänkin jälkeen. Osaan pyytää apua kun olen väsynyt.

Kyllä, taidan olla valmis vauvan tuloon, ja Hulina alkaakin olla jo lähtökuopissaan. Mutta entäs sitten isi, jolla on hirveästi töitä? Tai isoveli, joka ei ymmärrä sanaakaan kun puhutaan pikkusiskoista ja vauvoista? Miten koko perheen arki lähtee pyörimään, kun meitä onkin yhtäkkiä neljä?

Valmista tai ei, kohta mennään! Pikkuhiljaa kivut, kiristelyt ja mahan laskeutuminen kertovat lähenevästä synnytyksestä. Neiti venyttelee siihen malliin, että tila alkaa käydä ahtaaksi. Malttaisi vielä muutaman viikon, niin saisin vielä pinnasängyn kuntoon!