Minun blogini on positiivinen, sillä minä olen (enimmäkseen) positiivinen. Haluan myös pitää sen sellaisena, sillä itse en ainakaan jaksaisi lukea päivästä toiseen mitään valitusvirsiä. Asioilla on sitä paitsi tapana olla myös kääntöpuoli, ja ikävistäkin asioista se vain pitää osata nähdä.

Vaikka kerron teksteissäni siitä, mitä Felix on oppinut, mitä kivaa olen tehnyt ja miten paljon tykkään olla äiti, eivät nekään asiat ole mitenkään mustavalkoisia. En koe olevani epärehellinen tai antavani väärää kuvaa äitiydestä blogini kautta, mutta haluan kuitenkin nyt omistaa kokonaisen päivityksen sille faktalle, ettei äitiys ole mitään ainaista ihanuutta.

Jos minun pitäisi kuvailla äitiyttä kolmella sanalla, ne olisivat varmaan ihanaa, opettavaista ja raskasta. Ja palkitsevaa! No niin, siinä tuli jo neljäs, mutta eihän tämä tietenkään ole mikään yksiselitteinen juttu.

Felix oppii joka päivä jotain uutta! Hienoa, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että hän ylettyy korkeammalle, oppii kiipeilemään paikkoihin, eikä pysy hetkeäkään paikallaan. Felix osaa leikkiä hienosti omilla leluillaan, ja hyvin nukkuneena ja syöneenä saattaa viihtyä pitempiäkin aikoja niiden parissa ihan yksin. Kun häntä alkaa väsyttää, muuttuu meno ihan levottomaksi. Silloin ei viihdytä lelujen kanssa lattialla, vaan on jatkuvasti pakko tunkea juuri sinne, minne ei pitäisi. Silloin leikkimisen sijasta levitetään kaikki, mikä sattuu olemaan käden ulottuvilla.



Eikä siinä vielä kaikki; välillä meinaa mennä hermo, kun kaveri ei jaksa istua syöttötuolissa. Ruoka kyllä maistuu, mutta takaraivolle on hankalaa tarjota lusikkaa, saatikka sitten takapuolelle! Myös pukeminen on yhtä tuskaa, varsinkin näillä pakkasilla. Lisäksi minulla on tapana meikata eteisessä, jolloin taapero konttaa käytävän toiseen päähän ja sammuttaa valon - eikä tietenkään yllä laittamaan sitä takaisin. Turha ihmetellä jos näytän siltä, että olen meikannut pimeässä - niin olenkin.


Joskus vauhdikkaan taaperon kanssa väsyy siinä määrin, että toivoisi päiväunien kestävän mahdollisimman pitkään. Ja yleensä niinä päivinä naapuri aloittaa seinän poraamisen juuri silloin, kun unet ovat kestäneet puoli tuntia. Silloin joku miesparka, joka sattuu pahaa-aavistamattomana tulemaan töistä kotiin, saa vastaansa hirveän, itkevän ja kiukuttelevan hormoni-äidin. Onneksi näitä päiviä on vain vähän, ja niitä voi ennaltaehkäistä syömällä, juomalla, nukkumalla ja hankkimalla kaikkiin kaappeihin ja laatikoihin lukot!

Sellaista on arki, ihanaa, opettavaista ja raskasta.