Ikävä

22.19



Tasan kaksikymmentä vuotta sitten ukkini nukkui pois. Olin vasta vähän vajaa kaksivuotias, enkä tietenkään muista hänestä kuin sen, mitä minulle on kerrottu. Ukki oli kuulema hauska mies, joka piti lapsista - tietysti erityisesti minusta. "Pidä huoli ettei Mere putoa portaista", olivat kuulema hänen viimeiset sanansa ennen kuin hän lähti leikkaukseen, josta ei sitten selvinnytkään. En voi väittää tunteneeni ukkia, mutta se ei silti ole estänyt minua kaipaamasta häntä.

Äitikin kaipasi ukkia, ja vuosi sitten ikävä kasvoi niin suureksi, että äidin oli lähdettävä ukin luo. Vuosi sitten pitelin äitini viileää kättä sairaalasängyn ääressä, ja kuuntelin hänen tasaista hengitystään. Parikuisen Felixin itku sai hänet vielä ihan vähän reagoimaan, vaikka en tarkalleen edes osaa määritellä miten.

On ehkä kliseistä sanoa jonkun jättäneen tyhjän paikan jälkeensä, mutta ei sitä voi paremminkaan kuvailla. Jokin valtavan tärkeä on yhtäkkiä poissa. Ihmistä, joka on saattanut  minut tähän maailmaan, ja ollut valmis tekemään kaikkensa puolestani, ei yhtäkkiä enää ole olemassa. Jäljellä on enää se valtavan suuri jälki, jonka hän on meihin jättänyt.

Suurin osa meistä menettää jonkun tärkeän elämänsä aikana. On tavallista, että vanhemmat lähtevät ennen lapsia, eikä toisinpäin. Mutta miksi näin pian? En voi ymmärtää, miksemme saaneet pitää äitiä luonamme pitempään, ja mikseivät lapseni saaneet tuntea "mimmuaan." Ymmärrän vain sen, etten ymmärrä, eikä minun tarvitse. En ole vihainen tai katkera, sillä äiti teki varmasti sen, minkä tuli tänne tekemään - ja enemmänkin.

Ihminen on yllättävän vahva silloin kun on pakko, sen opin äidiltä. Hän taisteli monta vuotta, eikä hän kertaakaan kysynyt "miksi minä" tai katkeroitunut. "En minä pelkää kuolemaa, mutta haluaisin mahdollisimman paljon aikaa teidän kanssanne", hän sanoi minulle kerran, ja sai vielä pari vuotta. Kerroin hänelle useampaankin kertaan ihailevani hänen vahvuuttaan, joka tuli jostain niin syvältä, ettei hän itse tuntunut pitävän sitä ihmeellisenä ominaisuutena itsessään.

Minäkin olen yrittänyt olla vahva, vaikka kulunut vuosi on ollut raskas. On vaikeaa yrittää pitää jotain asiaa poissa mielestä, kun sitä ei samalla halua unohtaa. Välillä pelottaa työntää surua syrjään, sillä jossain kohtaa se on vain otettava käsittelyyn. Kuitenkin silloin kun itkettää, on itkettävä, muuten ei parane.

Äiti, minulla on ikävä sinua.

You Might Also Like

1 kommenttia

Kiitos kommentista!

Subscribe