Raskauden jälkeinen syysmasennussuru

23.12

Olen tässä pohdiskellut, pitäisikö kirjoittaa vai ei. Aihe on todella vaikea ja henkilökohtainen, niin minulle kuin perheellenikin. Uskon kirjoittamisen kuitenkin helpottavan minua itseäni, ja toivottavasti jotain muutakin, joka käy omassa elämässään läpi samanlaisia asioita. Siispä kirjoitan.

Vietimme eilen pienimuotoisesti äidin 50-vuotispäiviä. Päivästä erikoisen teki se, että päivänsankari ei ollut paikalla. Hän ei ole ollut paikalla viimeiseen puoleen vuoteen.

Helmikuun lopulla äitini kuoli sairastettuaan neljä vuotta syöpää, mutta silti yllättäen. En mene yksityiskohtiin sen enempää, sillä niiden miettiminen näin lyhyen ajan jälkeen tekisi liian kipeää. Odotin loppuun asti käännettä parempaan, sillä eihän mitenkään voi olla oikeudenmukaista, että neljän vuoden kärsimyksen jälkeen kaikki vain päättyy. Ihminen yksinään on liian pieni ymmärtämään tällaisten asioiden merkitystä, joten pyrin olemaan pohtimatta sitä. Olen kieltänyt myös jossittelun itseltäni, sillä se ei hyödytä ketään.

Eräs viisas ihminen sanoi minulle joskus, että ihmisellä on oikeus kaikkiin omiin tunteisiinsa. Jokaisella on myös oma tapansa surra. Aluksi en osannut itkeä, lähinnä kai siksi, etten pystynyt sisäistämään tapahtunutta. Itkemättömyydestä tuli syyllinen tunne, vaikka samalla tiedostin, ettei itkemisellä ole mitään tekemistä surun suuruuden kanssa. Sittemmin olen itkenyt. Paljon.

Viimeiset päivät ajatukseni ovat olleet kiinteästi äidissä. Näen päivittäin Felixin kasvavan ja kehittyvän, ja olen hänestä valtavan onnellinen, mutta joka päivä tunnen kipua siitä, että äiti ei ole tätä kehitystä näkemässä. Usein olen jo melkein puhelin kädessä jakamassa iloisia hetkiä, kunnes tajuan ettei se onnistukaan. Kaipaan myös äidin apua ja neuvoja. Niitä sellaisia neuvoja, joita ei voi antaa kuin oma äiti.

Minua lohduttavat ihanat muistot, ja jokainen hetki, jonka sain äitini kanssa viettää. Olen onnekas, koska äiti pääsi viettämään minun ja Harrin häitä, ja tuli heti sairaalaan katsomaan ensimmäistä lapsenlastaan, vaikka voimat jo silloin olivat lopussa. Olen onnekas, koska sain hyvästellä, ja kertoa äidille, kuinka rakas ja tärkeä hän oli ja on minulle.

Elämä tuntuu tällä hetkellä vuoristoradalta. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt läpi isoja muutoksia, niin ihania kuin musertaviakin. Olen kuitenkin hyvässä paikassa siinä mielessä, että olen hyväksynyt tapahtuneen, ja voin pikkuhiljaa alkaa parantua, vaikka ikävä ei koskaan katoakaan.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Aika paljon tunne myllerrystä vuoteen. Itse olen äiti ja se on tuonut tiettyä muutosta siihen miten näen oman äitini ja ylipäätänsä äitiyden. Kun avoit elämääsi voi avata omani, vaikka anonyymi olenkin. En voi sanoa, että olen menettänyt äitini niinkuin sinä, mutta olen myös menettänyt hänet. Oman äitini veivät päihteet joten lapset eivät olleet etusijalla. Nyt kun mietin itse äitinä, en ikimaailmassa laittaisi mitään lapseni edelle, kun samalla tunnen suurta surua siitä etten itse ole koskaan ollut äidilleni ensimmäinen.
    Olen ajan kanssa oppinut hyväksymään, ettei minulla ole äitiä, se tekee minusta vahvemman vanhemman omalle pojalleni. Elämä on liian lyhyt murehtimiselle.
    Voimia sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kurjaa. :/ Lapsen kanssa elää uudelleen omaa lapsuuttaan, niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Onneksi voit tuntea hyvää oloa siitä, että sä ainakin oot hyvä ja läsnäoleva äiti. Onneksi me ollaan viisaita ja vahvoja. :)

      Poista

Kiitos kommentista!

Subscribe