Ihana vauva, unelmien täyttymys. Häntä ihailevat isosisko ja -veli, täynnä rakkautta eikä puhettakaan mustasukkaisuudesta. Miten ylpeä olenkaan heistä, kaikin puolin! Sitten vielä rakastava mies, rakastava isä. Tekee kieltämättä paljon töitä, mutta osallistuu kuitenkin ihanasti myös perhe-elämään. Idylli parhaimmillaan, pelkkää onnea.
Paitsi että ei.
Tiedättekö kun joskus kaikki on hyvin, mutta ei tunnu siltä. Ja koska ei tunnu siltä että kaikki on hyvin, ei olekaan. Kuin avaimet olla hullun onnellinen olisivat sinulla käsissäsi, mutta piilossa parinsadan muun avaimen nipussa.
Vauvavuosi intiaanikesineen on tähän asti ollut ihana, erityisesti kiireetön kesäloma, lämpö, koko perheen yhteiset road-tripit ja päivät uimarannoilla. Mutta sielläkin, niissäkin päivissä se on piillyt koko ajan pinnan alla, aina välillä nostaen päätään. Pelko. Riittämättömyys. Epävarmuus. Määrittelemätön möykky, joka riistäytyessään käsistä syö röyhkeästi ilon ja toivon koko hetkestä.
Mulla on aina ollut näin, joka lapsen syntymän jälkeen, joten luulisi ettei tämä olisi tullut yllätyksenä. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, kullannut vauvavuosien muistot. Ja hyvä niin, sillä ihania ne ovat kokonaisuudessaan olleetkin ja sellaisina haluan ne muistaa. "Päivääkään en vaihtaisi pois" on mantra jota vanhemmat lausuvat pysähtyessään katsomaan lapsiaan. En minäkään vaihtaisi, mutta näistä pelon, ahdistuksen ja jopa epätoivon tunteista olisin luopunut silmänräpäyksessä.
No, aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, tuli syksy, eivätkä syksytkään sovi minulle. Minä nimittäin inhoan loppuja. Olen se tyyppi joka haluaa lähteä juhlista kun tunnelma on vielä katossa ja jolle elokuvan lopputekstit tai kirjan viimeinen sivu ovat kuin isku suoraan palleaan. Sitä syksy edustaa minulle, ihanan kesän loppua. Kun vuodenajat vaihtuvat huojun irrallisena jossain muutoksen välitilassa, enkä oikein tajua missä mun pitäisi olla.
Onneksi kolmannen lapsen kohdalla jo tietää, että tämäkin menee ohi. Tieto siitä valosta joka jossain häämöttää, joka jossain kohtaa tulee ottamaan enemmän tilaa pimeydeltä tekee niistä synkistä hetkistä siedettäviä. Ja onhan minulla täällä kotona kolme pientä myrskylyhtyä. Ja yksi isokin. Todellisuudessa se idyllisyys tulee esiin siinä, perheessä. Miten yhdessäolo on parasta lääkettä kaikkiin kipuihin. Miten korjaavaa ja parantavaa on rakkaus. Ja lapsen nauru.
Kirjoitan tätä nyt sillä vihdoin, päivien ja viikkojen jälkeen tekee oikeasti mieli kirjoittaa. Ehkä se on hyvä merkki. Mutta minä en osaa valehdella. En voi kirjoittaa kukista ja sateenkaarista, jos sisällä myrskyää. Sitäpaitsi ilman sadetta ei edes voi olla sen enempää kukkia kuin sateenkaariakaan, enkä aio pyytää avoimuuttani anteeksi. Tuntuu hyvältä olla rehellinen. Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Se on helpompaa kuin puhuminen, säälivät katseet saavat nielaisemaan sanat, vetämään reippaan hymyn korviin ja toteamaan: "mutta hei kyllä tää tästä!"
Mutta sitten taas toisaalta, kyllä tää ihan oikeasti tästä. Syksy, hormoonit, unettomuus ja ruuhkavuodet - antaa tulla kyllä mä selviydyn.
Ja pian mä uskon sen vielä itsekin.