"Anna sen kiivetä, ei se muuten opi." Annan kyllä, mutta huomasitko että tässä on kiviä alla.
"Eikö se äiti anna sun syödä jäätelöä?" No ei ainakaan ennen ruokaa.

Teitpä miten tahansa, aina on joku, joka on eri mieltä. Usein löytyy porukasta myös se yksi, joka haluaa sen sinulle myös kertoa. Erilaisia tapoja olla äiti löytyy yhtä monia kuin itse äitejä. Kuka meistä voi muka sanoa mikä tapa on toista parempi? No okei, ehkä se, olla on lastenpsykologin koulutus...




Meidän kotonamme riidellään joskus, ja joskus myös huudetaan. Välillä väsytään taaperon kiukutellessa käyttäydytään itsekin lapsellisesti, ja kadutaan heti. Aina ei osata olla kärsivällisiä, eikä muisteta opettaa, ettei ruokapöydässä saa laulaa, eikä olohuoneessa syödä. Täällä on sotkuista silloin, kun äiti on väsynyt. Roskapussin vieminen unohtuu usein. Joskus toinen lämmin ateria korvataan tuhdimmalla välipalalla, ja joskus annetaan mehua, kun maidon ostaminen on unohtunut. Ruukkukasvit eivät viihdy meillä, toisin kuin villakoirat lattialla.

Meidän kotonamme myös lauletaan, leikitään ja nauretaan. Täällä halataan, suukotellaan ja peitellään unille. Meillä tehdään yhteistyötä ja joustetaan, tehdään asiat sitten kun lasten tarpeet on otettu huomioon. Meillä ratkaistaan yhdessä ongelmia, liittyivätpä ne omaan jaksamiseen, riitojen välttämiseen tai lapsen haastavaan kehitysvaiheeseen. Meidän kotonamme ihmetellään joka ilta, miten paljon näitä lapsia voikaan rakastaa, ja hiivitään hiljaa onnenkyynel silmäkulmassa pinnasängyn laidalle ihailemaan elämän suurimpia lahjoja.

Tiedostan olevani puutteellinen enkä ollenkaan täydellinen äiti, mutta se on kai lähinnä inhimillistä. Hyvä äiti minä kuitenkin olen, ja koska tiedän sen itse, ei minun tarvitse välittää niistä, jotka ovat eri mieltä. Minähän nämä lapset tunnen kuitenkin parhaiten, samoin kuin itseni.

Joten sinä äiti, joka yrität parhaasi, rakastat lapsiasi aina kuuhun asti ja takaisin, olet myös riittävän hyvä jättämään arvostelevat katseet ja kommentit omaan arvoonsa. Sinulla on oikeus hymyillä leveästi, koska lapsesi ovat parasta, mitä sinulle on tapahtunut. Ja sinä heille!

Mikä olisikaan parempi paikka viettää näitä lämpimiä päiviä, kuin leikkipuisto? Siellä taapero viihtyy, ja se on äidillekin suht helppo vaihtoehto. Plussaa on myös se, ettei kukaan voi katsoa lapsiperheitä kieroon, kun itsekin kuuluu sellaiseen!

Olemme viime aikoina viettäneet paljon aikaa testaillen Turun eri leikkipuistoja, ja täytyy sanoa, ettei tarjonta ole ollenkaan hassumpaa! Testaillessa on myös tullut vastaan jos jonkinmoista leikkikaveria ja vanhempaa, ja olen tullut siihen tulokseen, että puistokäyttäytymiselle pitäisi olla oma säännöstönsä. Aloitetaan nyt vaikka näillä muutamalla ohjeella.

1. Älä tupakoi puistossa. Älä edes sen läheisyydessä.
2. Kerää roskat!
3. Valvo mitä lapsesi puuhaa - vaikka lapsesi pärjäisikin itse.
4. Isoilla lapsilla ei ole asiaa puistoon näyttämään potkimisen ja lyömisen mallia.
5. Kaikilla lapsilla on samat oikeudet.
6. Ketään ei saa kiusata tai syrjiä.
7. Älä kutsu nuorta äitiä tädiksi, pliis.


Eli ihan perusjuttuja, ei mitenkään vaikeaa! Eniten harmittaa joidenkin isompien lasten ikävä suhtautuminen näihin pienempiin. Koska nehän aivan varmasti pilaavat kaikki leikit, ja jo etukäteen kostoksi on kiva olla iloisesti lähestyvää taaperoa kohtaan nuiva, sanoa ikäviä juttuja ja juosta edeltä juuri siihen keinuun, jota kohti taaperon hiukan hitaammat jalat ovat matkalla. Ei yhtään kiva, varsinkin kun vanhemmat juoruilevat keskenään, eivätkä puutu asiaan.

Onneksi puistossa on pääosin fiksua porukkaa. Voi kun kaikki kunnioittaisivat toisiaan, ja opettaisivat lapsilleenkin saman. Olisi aika paljon kivempi paikka tämä maailma.

Eräänä päivänä olin ihan yhtäkkiä jälleen lapsi. Isä oli vienyt minut lastenkirjastoon Vanhan suurtorin laitaan. Juoksin hyllyjen välissä valitsemassa kirjoja. Muistin sarjakuvien, Adam ja Eva -kirjasarjan ja suosikkilastenkirjojeni sijainnin. Isä lainasi valitsemani kirjat kassalla, pakkasi ne mustaan kirjastokassiin, ja minä roikuin tiskin reunalla ihaillen värikästä aakkosjulistetta. Kirjaston ovi oli painava, ja autolle päästäkseen oli ylitettävä vilkas Uudenmaankatu. Kotona äiti oli jo kokannut lounaan, jonka jälkeen loppupäivä kului kirjoihin uppoutuneena.

Isä luki meille aina iltasadun, joskus jopa kaksi tai kolme. Käänsimme veljeni kanssa vuorotellen sivuja, ja isä luki henkilöiden puheenvuorot hassulla äänellä. Parhaimmat kirjat luettiin niin moneen kertaan, että välillä isä lopetti lukemisen kesken lauseen, jolloin meidän piti muistaa miten se jatkui. Sadun päätyttyä isä kysyi aina: "mikä tämän tarinan opetus oli?"



Äitiys, raskaus ja ikävä - joku niistä tai ne kaikki yhdessä ovat tuoneet voimakkaasti mieleeni jo kauan sitten unohtuneita muistoja, ja saaneet minut elämään lapsuuttani läpi uudelleen. Muistot ovat enimmäkseen hyviä, lukuunottamatta muutamaa itseaiheutettua noloa tilannetta, jotka yhä edelleen haluaisi unohtaa. Positiiviset kokemukset jäävät lasten mieleen, mutta usein vanhemmat tuntevat itsensä epäonnistuneiksi huonon päivän tai väsymyksen takia.

Äiti oli päiväkodissa töissä, ja kärsi migreenistä. Vielä reilu vuosi sitten hän kertoi minulle, miten hän oli kerran hakenut meitä päiväkodista, ja minä olin innoissani hihkaissut "kivaa kun äidillä on vapaapäivä, niin autossa voi laulaa!" Miten pahalta se voikaan tuntua äidistä, joka sitten syytti itseään vielä monen vuoden jälkeenkin. "Sä olet ihan hölmö. Mä en muista kuin sen, miten hyvä äiti sä olit, ja miten paljon ihailin sua." Olen onnellinen, että ehdimme käydä tämänkin keskustelun.

Ja nyt minäkin olen hölmö, syytän itseäni hölmöistä asioista ja ymmärrän hölmöä äitiäni. Meitä äitejä yhdistää käsittämättömän valtava rakkaus lapsiamme kohtaan, joka saa meidät toivomaan, että voisimme olla heitä kohtaan ja heidän vuokseen aina vain parempia ja parempia. Todellisuudessa se seikka tekee meistä parhaat mahdolliset vanhemmat lapsillemme. Riittää, että rakastaa ja yrittää parhaansa.

Vuoden ensimmäisenä päivänä kävimme muutaman kaverin kanssa ravintolassa syömässä. Viereiseen pöytään istui nelihenkinen perhe - äiti, isä ja noin kolme- ja viisivuotiaat pojat. Kummallekin lapselle lykättiin heti puhelin nenän eteen, josta he sitten katsoivat piirrettyjä ruokailun loppuun asti.

Tämä on varmasti kaikille ympärilleen katsoville aika tuttu ilmiö. Onpa mahtavaa, että piirretyt saa nyt joka paikkaan mukaan, niin vanhemmat saavat itse ihan rauhassa juoda kahvia, jutella kaverin kanssa tai shoppailla. Onhan vanhemmuus rankkaa, ja joskus sitä kaipaa keinoja arjen helpottamiseen, mutta oikotien ottaminen ei aina kannata. Jos hiljennät lapsesi lykkäämällä aina ruudun naaman eteen, missä kohtaa aiot opettaa hänelle miten kyseisessä tilanteessa kuuluu käyttäytyä? Miten lapsesi oppii kärsivällisyyttä, jos hänen ei koskaan tarvitse odottaa ilman viihdykkeitä?

Uskon että moni vanhempi tajuaa tämän ongelman itsekin, mutta nykyään on yleistymässä myös toinen ilmiö, jota on vaikeampi tunnistaa. Älypuhelinten ja tablettien myötä sosiaalisen median palveluita voi käyttää missä tahansa ja koska tahansa. Laitteet piippaavat taukoamatta kun tulee tviittiä, sähköpostia ja Facebook-ilmoitusta. Koko ajan on tarkistettava, onko joku kaivannut. Koska kyseessä todella on riippuvuus, ongelman myöntäminen itselle saattaa olla vaikeaa.

Luin artikkelin, johon oli koottu lukijoiden omia kokemuksia ja tarinoita älypuhelinten liiallisesta käytöstä. Mielikuva pienestä lapsesta, joka yrittää surullisena jälleen kerran saada vanhempansa huomion tämän näppäillessä kännykkäänsä on sydäntäsärkevä. Muutaman äidin tarina siitä, miten he ovat menettäneet miehensä tietokoneille ja puhelimille kuulosti pääpiirteittäin samalta, kuin jos mies olisi alkoholisti.

Miten pielessä voivat asiat olla, jos laitteet menevät oman perheen edelle? Artikkeli sai minut miettimään omaa netissä surffailuani. En ole miltään suunnalta tarkasteltuna mikään ääripää, vaan mielestäni ihan kohtuukäyttäjä. Kuitenkin asiaa tarkemmin ajatellessa tajuan, että kulutan päivittäin ainakin hetken selaillen verkossa aivan turhaa sisältöä. Olisiko ehkä aiheellista käyttää sekin aika johonkin tärkeämpään, kuten omaan lapseen?

Tämä on asia, jota jokaisen vanhemman olisi syytä miettiä omalla kohdallaan. Mikä on kaikkein tärkeintä? Entä mikä on toissijaista? Faktahan on se, että lapsillamme on aika huonot lähtökohdat elämään, jos edes kotona ei tunne itseään arvostetuksi, rakastetuksi ja tärkeäksi. Kunpa yhdenkään lapsen ei tarvitsisi menettää vanhempiaan alkoholille, työlle tai kännyköille. Jo se tekisi maailmasta paljon paremman paikan.

Läheisimmät ystävät ovat jo oppineet, että täältä suunnalta ei paljoa sympatiaa heru, jos valittaa väsymystä. Välillä kaverini varmaan toivovat, että olisivat pitäneet mölyt mahassaan välttyäkseen jäätävältä katseeltani. Joinain päivinä on vain parempi suosiolla olla menemättä ihmisten ilmoille.

 No ehkä en ole ihan niin kamala, ainakaan omasta mielestäni, mutta väsynyt kyllä olen. En edes tiennyt mitä on olla oikeasti väsynyt, kunnes minusta tuli äiti. Voin myös todellisen väsymyksen kokeneena kertoa, että ihminen ei toimi, eikä ole oma itsensä

Felixillä ei todettu koliikkia, mutta ensimmäisten kolmen kuukauden aikana maha kuitenkin vaivasi meidän pientä poikaa kovasti. Lisäksi unirytmi oli jo mahasta asti ollut sellainen, että pisin valveillaoloaika sijoittui keskelle yötä. Näiden tekijöiden lopputuloksena valvoimme vuorotellen lähes koko yön, lähinnä roikottaen Felixiä kainaloiden alta, sillä se oli ainoa asento jossa itku tuntui välillä helpottavan.

Neljän kuukauden iässä Felix nukkui ensimmäistä kertaa kokonaisen yön putkeen. Tätä riemua jatkui lähes kaksi viikkoa, ja sen jälkeen hän alkoikin heräillä yhä useammin yön aikana. Neuvolan ohjeiden mukaan annettiin iltaisin riisivelliä ja kokeiltiin ties mitä temppuja, joista saatiin hetkeksi helpotusta.

Kun Felix oli kahdeksan kuukautta, ja heräili yöllä edelleen vähintään puolentoista tunnin välein, päätin aloittaa unikoulun. Lopetin yöllä imettämisen kertaheitolla, ja Felix tajusi homman nimen aika nopeasti. Sen jälkeen hän on enimmäkseen nukkunut yhtäjaksoisia yöunia, mutta aina silloin tällöin tulee hampaita tai uusien asioiden oppiminen aiheuttaa levottomuutta. Ja sitten taas valvotaan.

Onneksi päiväunet on keksitty. Ja kahvi. Ainiin ja kaikki ne äitiyden ilot ja hetket, jotka saavat koko väsymyksen tuntumaan yhdentekevältä. Niillä mennään ja nukutaan kun ehditään - ehkä jo ensi vuonna!

Minustakin on näköjään tullut niin vanha, että kauhuissani päivittelen nykyajan lapsia. Tai no, vanhemmathan niitä lapsia kasvattavat, joten kauhistelen siis nykyajan vanhempia. Oivoi.

Vähän aikaa sitten jossain pyöri mainos, jossa lapsi seurasi aikuista joka paikkaan, ja kopioi kaikkea hänen tekemäänsä. Tämä ei ole kovin kaukana todellisuudesta. Kaikki tietävät, että lapset ottavat mallia vanhemmistaan, mutta todellisuudessa meidän esimerkkimme vaikuttaa heihin paljon enemmän kuin luulemmekaan.

Lasten silmät tarkkailevat meitä silloinkin kuin emme huomaa, ja he käytännössä kopioivat meidän toimintamallimme. Lapset kuuntelevat miten puhumme toisille ja toisista. Jos vanhemmat kohtelevat muita huonosti, ei voi olettaa lapsen toimivan sen paremmin.

Työssäni esittelen erilaisia juomia ja ruokia. Käytännössä se tarkoittaa tuotteen maistattamista ja tuotetietoisuuden lisäämistä. Viimeksi kun tulin työpäivän jälkeen kotiin tajusin, että vain pieni osa vanhemmista kehottaa lapsiaan kiittämään minua saatuaan lasillisen limsaa tai pienen kupillisen sipsejä. Itse asiassa moni aikuinenkaan ei kiitä, ja he myös tuntuvat kuvittelevan, ettei siihen ole edes mitään syytä.

Googlailin asiaa hiukan, ja Iltalehden sivuilta löytyi juttu, jossa myyjät kertovat kauhistuttavia tarinoita lasten ja vanhempien käyttäytymisestä kaupoissa. Yksi ruokakaupassa työskentelevä henkilö kertoo lasten availevan karkkipusseja, ja vanhempien vain toruvan heitä, ja piilottavan sitten pussin lapsen puolesta. Mitä tämän pitäisi opettaa lapsille?

Muistan joskus kauan sitten olleeni ostoksilla pienessä kosmetiikkaliikkeessä, jota ei enää edes ole olemassa. Samaan aikaan kassan kautta poistui äiti noin 13- ja kuusivuotiaiden tyttäriensä kanssa. He kuitenkin palasivat pian, ja pieni tyttö väänsi hämmentyneen myyjän edessä itkua. Äiti pysyi tiukkana. Lopulta tytön pieni nyrkki aukeni ja sisältä paljastui pienen pieni kynsilakkapullo. Anteeksipyynnön jälkeen kaikki olivat helpottuneita, ja tyttö oli oppinut jotain virheestään.

Minut itseni on kasvatettu niin, että sanavarastooni kuuluvat sanat "kiitos", "anteeksi" ja "ole hyvä." Näistä sanoista on matkan varrella ollut vain hyötyä. Elämä on tiimipeliä, jossa hyvä pelaaja ottaa muut huomioon. Jokainen makaa kuten petaa, tai kuten vanhemmat petaavat, mutta itse ainakin ajattelin kasvattaa omista lapsistani todellisia joukkueurheilijoita!

Käsi ylös, jos olet joskus päättänyt olevasi täysin erilainen kasvattaja kuin omat vanhempasi, tai jos olet vannonut toimivasi jossain asiassa aivan toisin kuin äitisi. Minä ainakin olen, aika kauan sitten kylläkin. Jos matkattaisiin ajassa viisi vuotta taaksepäin, minun vanhempani olisivat täysin urpoja, eivätkä ymmärtäisi mistään mitään. Luultavasti olisin parhaillaan kirjoittamassa kirjettä itselleni tulevaisuuteen, jossa kertoisin, mitä ei vanhempana ainakaan kannata tehdä.

Nyt on kuitenkin nyt, ja tällä hetkellä olen sitä mieltä, että parhaat kasvatusvinkit olen saanut omilta vanhemmiltani. Kukaan ei ole täydellinen, mutta he ovat mielestäni tehneet aika tyylipuhtaan suorituksen, ja opettaneet minulle hienoja arvoja ja elämäntaitoja.

Olen silloin tällöin kuitenkin miettinyt minkälainen äiti haluan tai en halua olla. Haluan kirjoittaa nämä ajatukset ylös, jotta voin sitten hävetä kun rikon itse omia sääntöjäni. Pääasiassa tämä on kuitenkin lupaus äidiltä lapsille.


Lupaan olla stressaamatta sotkusta. Pesukone on olemassa, ja hauskuus on tärkeämpää kuin tahrattomat vaatteet.

Joku oli aamulla pirteä.

Minä pidän nukkumisesta. Tai pidin ennen. Nykyään nukun pienissä pätkissä, ja senkin vähän levottomasti. Eikä peiton alle meno kauheasti houkuttele, kun muistelee viime yön painajaisia tai tuntien pyöriskelyä unettomana. Muutenkin olen aina ollut aika huono nukahtamaan.

Syypää koiranuneeni on tietysti pieni päättäväinen poika, joka havahtuu unestaan milloin mistäkin syystä, ja vaatii heti päästä äidin kainaloon turvaan. Ikää on jo reilut seitsemän kuukautta, ja soseita syödään ahkerasti, joten nälästäkään ei ole kyse. Vaihtoehdot ovat aika vähissä. Voin joko jatkaa yöllisen rumban pyörittämistä ja odotella parempia päiviä (siis öitä), tai aloittaa unikouluttamisen.


Mutta unikouluhan on kamalaa itkettämistä ja huudattamista, ja muutenkin ihan epäinhimillistä.

No onko näin? Asiaa hetken mietittyäni tajusin, etteivät nuo ajatukset ole omiani. Etsiessäni tietoa unikouluista tai muuten vain pienen lapsen unesta, olen törmännyt blogeihin ja aina niin luotettaviin keskustelupalstoihin, joilla asiaa on kauhisteltu suureen ääneen. Ja kun yksi oli sitä mieltä että "kamalaa, minä en lastani itketä", minä ajattelin, että en kai sitten minäkään.

Pitäisi muutenkin pysyä kaukana keskustelupalstoista ja jättää ilmeisesti oman ajattelukykynsä menettäneet hermoilijat, kukkahattutädit ja anonyymit ilkimykset sekoilemaan keskenään, ja pysytellä itse asiapitoisilla sivustoilla. Näissä asioissa voisi soveltaa samaa ohjetta kuin lääkepakkausten selosteissa: "Tämä lääke voi aiheuttaa haittaa muille, vaikka heidän oireensa olisivat samanlaisia kuin sinun."

Olemme kaikki yksilöitä, ja meille kaikille toimivat eri ohjeet ja konstit. Ja asia nyt vaan on niin, että tämä yksilö voi paremmin nukuttuaan, ja tämän yksilön unenpuutos vaikuttaa valitettavasti myös ympärilläoleviin. Myös siihen vauvaan.

Olen tehnyt päätöksen, joka olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Tällä viikolla muuttuvat meidän perheessä iltarutiinit, ja viikonloppuna alkaa varsinainen unikoulu.