Tämän postauksen otsikon piti alunperin olla jotain ihan muuta, jotain rankempaa, kuten "vieroitus" tai "tutin taakse tukahdutettu raivo." Mutta postauksen sisällön myötä otsikkokin muuttui, kun tajusin jotain tärkeämpää, kuin tämä arkinen draamakomiikka.

Edellispäivänä tulimme aika myöhään illalla kotiin, ja iltatoimien lomassa Stellan tutti pääsi katoamaan, eikä sitä yksinkertaisesti löytynyt mistään. Stella meni tästä huolimatta nätisti nukkumaan, mutta hiljainen, surkea uikutus kuului lastenhuoneen oven läpi. Säälitti, sekä lapsi että sen isä. Hiivin hiljaa huoneeseen, kumarruin sängyn vierelle ja kuiskasin, että pieni pupuvauva oli tarvinnut tuttia tosi kovin, ja olin sen hänelle antanut, sillä Stella oli jo niin reipas tyttö. Tilalle tarjosin rievun ja unikaverin, jotka neiti hyväksyi ja nukahtikin pian niiden turvin.

Kävipä se helposti.

Not. 

Ensimmäinen kunnon herääminen oli ehkä jossain kahden ja kolmen välillä. Suoraa huutoa puoli tuntia. "Haluan tutin!" kunnes kehtasin tarjota vettä, jonka jälkeen huudettiin "en halua vettä!" Veden tarjoamisen lisäksi koitin silittää, suukottaaa, ottaa syliin, laulaa, jutella rauhoittavasti ja jopa epätoivoissani pirskotella vettä hikisen, hysteerisen lapsen päälle. Itku loppui omalla painollaan, kun jätin tytön yksin. Tuntui pahalta. 

Seuraava päiväkin oli itkuinen, varmaan myös väsymyksen takia. Tuttikin löytyi aamulla, mutta kammottavan vieroitusyön jälkeen päätin, että sen on nyt lähdettävä. Ensimmäinen ja vaikein askel oli otettu. Päiväunille Stella meni tuttia kysellen, mutta hyväksyi rievun ja unipupun, samoin kuin illallakin. Aamulla heräsimme tajutaksemme, ettei yöllistä itkukohtausta ollutkaan tullut. Kehuin tyttöä siitä, miten hienosti ja reippaasti hän oli nukkunut yön ilman tuttia. Hän katsoi minuun vakavana ja sanoi "pikku tavvii minun tuttia." Pikkupupu tarvitsi tuttia enemmän. Voi muru.

Tämän pitkän selostuksen jälkeen päästään tarinan opetukseen. Sanotaan, että lapset opettavat vanhempiaan varmaankin enemmän kuin toisinpäin. Tänään tyttäreni opetti minulle, miten tärkeitä sadut ja tarinat lapsen maailmassa ovat. Ne ovat osa lapsen ja aikuisen välistä, taianomaista satumaailmaa. Eivät lapset aina edes usko näitä aikuisten tarinoita, mutta heittäytyvät estoitta tarinan vietäväksi. Se on rikkaus, ja siihen pitäisi jokaisella lapsella olla oikeus ja mahdollisuus. Lasteni äitinä mulla on ilo, kunnia ja velvollisuus olla osa tätä satumaailmaa.

Peace & love. But no more pacifiers.