Mä vitsailen usein mun heikentyneestä kyvystä muistaa asioita. En tiedä onko aivokapasiteettini jotenkin pienentynyt pitkään jatkuneen väsymyksen myötä vai onko mulla vaan niin paljon enemmän muistettavaa, että sisäisen kovalevyn tilavuus on koetuksella, mutta yhtä kaikki, vaikka hattarapäisyys huvittaa, se myös ärsyttää. Se tekee elämästä hetkittäin hankalampaa ja kiireisempää. Ja sellaista en soisi lapsilleni, ihan vaan siksi etten itse muista aina kaikkea.

Tämä päivä on aika hyvä esimerkki. Olin sopinut ystäväni kanssa treffit heti päiväkodin jälkeen, mutta tarhan pihalla hoitaja tiedusteli iloisesti ehtisimmeköhän jo tunnin päästä takaisin. "Siis... miksi?" kysyin hämmentyneenä. "No niihin kevätjuhliin." Niin no, kyllähän mä ne kevätjuhlat muistin. Niistähän mä juuri olin aamulla pätenyt miehelleni, että kyllä ne ovat tämän viikon torstaina.

Kevätjuhliin oli siis aikaa tunti. Katsahdin lapsiani, molemmat olivat niin likaisia kuin hellepäivänä hiekassa rypeneet, ruokaa paidalleen tiputelleet lapset vaan voivat olla. Juoksin keskustaan, nappasin kaupasta puhtaat paidat ja Felixille shortsit, pyyhin naamat ja lähes mustat kädet kosteuspyyhkeillä ja juoksin takaisin. Ehdimme ja olimme tyytyväisiä. Lisään yhden tarinan kirjaan, josta aion sitten lapsenlapsilleni opettaa vähän lähisuvun historiaa. Tällaista meillä on ollut. 

Kevätjuhlanäytelmään mahtui iloa, harmitusta, pelkoa, yksinäisyyttä, ystäviä, pahiksia ja sankareita. Vähän niinkuin jokaiseen päivään, viikkoon ja kuukauteen. Se on ihan ok, mutta kiire, siitä on päästävä eroon.