Rakas pieni kuusivuotiaani, milloin sinusta tuli noin iso?

Sinä aloitit juuri esikoulun, enkä tiedä kumpi meistä on ollut siitä enemmän järkyttynyt. Sillä kyllä minä näen että sinuakin jännittää vaikka sanot muuta, tunnenhan sinut paremmin kuin kukaan toinen. Mutta siitäkin huolimatta minun on vaikea arvioida mikä menee eskarijännityksen piikkiin ja mikä on edessäsi yhä enemmän ja enemmän avartuvan maailman käsittelyä.

Kun minä olin pieni, sinun ikäisesi, minäkin pelkäsin joskus. Paljonkin. Painajaisia, pimeää, että jotain pahaa tapahtuu. Nyt minä tunnen itseni taas pieneksi kun seisomme yhdessä uuden edessä, pelkäänkin hiukan. En sitä, ettet sinä pärjäisi. Sinussa on varmuutta, tiedonjanoa, uteliaisuutta ja unelmia. Mutta joskus minua huolettaa  muut tiellesi osuvat; ymmärtävätkö he ainutlaatuiset piirteesi, näkevätkö he sinun vahvuutesi, kohtelevatko he sinua hyvin ja kunnioittavasti? Osaanko auttaa sinua kaveripulmissa tai matikan tehtävissä? Muistatko sinä turvautua minuun ongelmissasi? Uskallatko kertoa mokanneesi, vaikka pelkäisit että suutun?

Rakastan sinua niin valtavasti, tiedäthän sen? Olen ylpeä miten täynnä rakkautta sinä olet, miten olet aina siskojesi puolella ja pidät heistä huolta. Ja muistakin! Muistat iltarukouksessa ystävää jolla on jalka kipeä ja kannat sänkyni viereen vettä sekä kuplilla että ilman kun olen flunssassa. Olet äärimmäisen tarkkaavainen ja fiksu, painat mieleesi asioita jotka sitten osaat yhdistää oikeassa kohdassa uudeksi tiedoksi. Ihailen sitä, miten löydät aina ratkaisun asiaan kuin asiaan. Niin ja uusia ystäviäkin sinä löydät missä ikinä kuljemmekaan! Olet kovin taitava tosi monessa. Kunhan vielä muistaisit, että vain harjoitus tekee mestarin, eikä kukaan ole paras heti ensiyrittämällä.

Sinä olet aina minun rakas esikoispoikani, pikkuiseni, ja meidän rakkautemme tulee säilymään aina yhtä vahvana, arvokkaana ja ainutlaatuisena, toki tietysti muuttaen muotoaan. Mutta sinä kasvat joka päivä enemmän sinuksi. Yhtäkkiä et tarvitsekaan minua kaikkeen. Yhtäkkiä on asioita joita en tiedä. Sinulla on omia juttuja, omia kiinnostuksen kohteita. Se on minusta hienoa ja katson kasvuasi, innostumisiasi ja uusia taitojasi ihaillen, ylpeänä ja kannustaen, mutta samalla se kaikki muistuttaa siitä kipeästä tosiasiasta, että sinä kasvat minusta hiljalleen irti. Niin luonnollista, mutta silti sydämessä tuntuu sama tuttu paino kuin niin usein ennenkin...

Ja kouluunko muka ensi vuonna? Onkohan esikoulun loppujen lopuksi sittenkin tarkoitus valmistaa vanhempia tulevaan enemmän kuin lapsia?

On lauantai-ilta, kun juoksen kaupungin halki. Harpon vesipullojen kanssa kaupasta puistoon, jossa lapseni ovat säntäilleet itsensä näännyksiin. Kiitäessäni ravintoloiden terassien ohi, ehdin rekisteröidä ihmiset, jotka ovat tulleet istumaan iltaa. Suomalaiseen tapaan he uhmaavat koleaa säätä,  sillä nyt on toukokuu, eli melkein kesä. Ja kun on melkein kesä, on terassikelit.

Huomaan hiukan kadehtivani juhlapukuisia ihmisiä, jotka vaikuttavat niin huolettomilta. Ilta on aluillaan, lasissa kuohuvaa ja huolella valittu seura, jonka kanssa nauraa ja parantaa maailmaa. Nimenomaan sitä huolettomuutta koen toisinaan kaipaavani, kun päivä on suoritettu ja rojahdan uupuneena Netflixin ääreen. Tai kun kiirehdin vesipulloja puistoon ja tiedän, että iltatoimet on vielä jaksettava rutistaa.

"Minkähänlaista mun elämä olisi nyt, jos mulla ei olisi lapsia?" huomaan pohtivani, kun puisto häämöttää jo ihan nurkan takana. Se ei ole mikään haave, vain ajatusleikki, eikä sitä tarvitse käydä pitkään. Tiedän että jos minä, siis minä, olisin juuri nyt tässä näin ilman perhettä, tekisin varmaan kaikkeni saadakseni sellaisen. Minä olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten minulle lapset ovat olleet juuri se pala, joka on täyttänyt aukon sydämessäni. Tämä on minun toteutunut unelmani, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Minä tiedän mitä kaipaus on. Sellainen kaipaus, minkä rinnalla pieni vapaudenkaipuu kalpenee. Tänä kauniina juhlapäivänä, jona saamme juhlia suurta rakkautta ja kiitollisina sekä vastaanottaa että ojentaa toinen toistaan sydäntälämmittävämpiä onnentoivotuksia, myös monet meistä kaipaavat. On meitä, jotka antaisivat paljon voidakseen kiittää omia äitejään tai isoäitejään. On heitä, joiden aamukahvia ei kukaan kanna sänkyyn itsetehdyn kortin kanssa, syystä tai toisesta. Heitä, joiden on vaikeaa löytää tästä päivästä iloa, sillä se on vain muistutus kaipauksesta, jota vain voi tuntea lapsi, jonka äiti ei ikinä ollut läsnä henkisesti tai fyysisesti.

Minä tiedän, että kaikkien "maailman paras äiti"-korttien, mansikkakakkujen ja kukkakimppujen keskellä on meitä, joille tämä päivä on kaikessa kauneudessaan vaikea. Sillä tässä minä olen, kyyneleet silmissä vuorotellen onnesta ja ikävästä. Katkeransuloista. Mustaa ja valkoista.

Äidilleni, joka antoi minulle äidin mallin ja rakasti ehdoitta.
Lapsilleni, jotka ovat tehneet minusta äidin, ja jotka jatkuvasti hämmästyttävät minua.
Heille, jotka ovat tehneet minusta minut.

Ja sinulle, joka nyt luet tätä, haluan toivottaa mitä kauneinta päivää sen kaikkine sävyineen.

Pakkasin mukaan myös muutamat omat pikkarit, sukat ja tuollaiset saumattomat, pehmeät liivit. Liivinsuojat löytyvät tuosta pienestä pussukasta ja vauvalle otin mukaan ihanan, vähän paksumman harsonliinan. Tuon Stellan aikaisen sairaalakassipostauksen luettuani muistin tosiaan palelleeni osastolla Felixin synnytyksen jälkeen, joten taidan sujauttaa mukaan vielä jonkun neuletakin.

Liewoodin suloinen harso saatu Kukutista.


Pakkasin sekä minun että vauvan kotiutumisvaatteet erilliseen kassiin, jonka sulloin lämpöpussin kanssa turvakaukaloon, jotta Harrin on helppo sitten vaan napata koko paketti kotiutumispäivänä mukaan. Bodyja, housuja ja pipoja pakkasin kaikkia kaksi hiukan eri kokoista- ja mallista, kun tyypin kokoa on hiukan hankala etukäteen arvioida. Lisäksi kassista löytyy sukat, villapuku ja tuollainen topattu trikoinen pikku takki. Uskon näiden riittävän, kun meillä on kuitenkin sitten se lämpöpussi mukana.


Myös itselleni pakkasin kahdet eri housut ja t-paidat samasta syystä kuin vauvalle ja puen sitten ne kummat kiristävät vähemmän. Niiden päälle vetäisen pehmeän pörröneuleen. Ei mitään turhan hienoa vaan suosikkirötväilyvaatteet.

Näiden lisäksi tuli mieleen sujauttaa mukaan vielä ylimääräinen kangaskassi ja pieni muovipussi siltä varalta, että joku taas haluaa tuoda vauvalle jotain tai minulle kukkia. Ajattelin myös käydä ostamassa Harrille jonkun ruuan ja hän saa pakata itselleen vaihtopaidan ja -sukat. Siinä se sitten aika pitkälti olisi.

Minä ja luonnonkosmetiikka

Äidiksi tultuani on kiinnostukseni luonnonkosmetiikkaa kohtaan ollut jatkuvassa kasvussa. Onhan tässä kasvettu samaan aikaan aikuisemmaksi muutenkin, mutta kun yhtäkkiä on vastuussa jonkun toisen, pienen ja viattoman hyvinvoinnista, on kaikenlaisia valintoja tullut pohdittua ihan erityisellä tavalla. Valitettavasti äitinä on tullut myös aika kiireiseksi ja usein sitä jää omine toiveineen sinne prioriteettilistan hännille. Tämä on tarkoittanut myös sitä, ettei minulla ole ollut aikaa perehtyä luonnonkosmetiikkaan sen vertaa, että minulla olisi ollut mitään käsitystä siitä, mitä kannattaisi hankkia ja mitkä tuotteet minulle sopivat ja siksi koko homma on siirtynyt aina vain eteenpäin.

Minä ja Greenlips Beauty

Tietämättömyyteni pelastus oli tutustua Turkulaiseen Greenlips Beautyyn, kun saimme yhteistyön merkeissä testiin ihania Petit & Jolien lasten tuotteita, joista lisää kokemuksiani täällä.) Järjestimme Greenlipsin tiloissa myös Varpublogien pikkujoulut, joihin liittyvän postauksen löydät täältä. Joka kerta vierailtuani liikkeessä olen vaikuttunut kaikesta siitä tiedosta ja intohimosta mitä heillä luonnonmukaista kosmetiikkaa kohtaan on, ja kaiken lisäksi heillä palvellaan ja kerrotaan eri vaihtoehdoista mielellään, joten oloaan ei voi olla tuntematta tervetulleeksi.

Kohti luonnonkosmetiikkaa

Luin eilen Lujasti lempeä-kolumnisti Maaret Kallion kauniin kirjoituksen, joka muistutti siitä, ettei joulu ole vain ja ainoastaan tunnelmallista valon juhlaa pimeän talven keskellä. Sanat upposivat aika syvälle sisimpään kun luin niitä Harrille ääni väristen, sillä nämä joulun synkemmät sävyt ovat jälleen olleet  yhtä lailla pinnalla kuin ne kullanhohtoisetkin.

Tällä viikolla olen joutunut kasvokkain sen synkkyyden kanssa, joka väistämättä on osa jokaista jouluani varmasti siihen asti, kun jätän oman kaipauksen taakseni. Olen seissyt TYKSin käytävällä, nähnyt sieluni silmillä rakkaan äitini istumassa pienenä ja avuttomana pitkän, harmaan käytävän penkillä odottaen. Kohdannut vain silmänräpäykseltä sen hirviön, jonka kanssa äiti eli neljä vuotta.

Viisi vuotta sitten valmistauduimme jouluun vielä yhdessä. Kuuntelimme ne samat joululaulut, leivoimme pipareita ja suunnittelimme aattoillan tarjoiluita. Tuli aatto, istuimme yhteisen pöydän ääressä ja availimme kuusenkynttilöiden loisteessa lahjoja. Oli sitä kullankimallusta ja valoa, tietysti sen synkkyyden varjoakin. Sitten koitti uusivuosi, syntyi Felix ja sitten tuli helmikuu, jonka jälkeen äitiä ei enää ollut.

Ne silloin viisi vuotta sitten soineet joululaulut soivat taas, saaden useammin itkemään kuin hymyilemään. Ne muistuttavat äidistä ja lapsuuden jouluista. Hän keksi joulukalenteripingviinin, joka toi joka päivä pienen paketin, laittoi kodin viimeisen päälle ja seimiasetelman olohuoneen nurkkaan, eikä joulupöydästä puuttunut mitään. Toisinaan tuntuu niin viiltävältä huomata, miten niin monista äidin joulujutuista on tullut mun omia. Vain mun, vaikka olisin halunnut niiden olevan meidän yhteisiä, minun ja hänen. Mitä kaikkea antaisinkaan, jos voisin tuoda hänet  edes vain yhdeksi aatoksi takaisin. Tai edes hetkiseksi näkemään lasten riemun.

Mitä tulee TYKSin vierailuuni, mulla on kaikki hyvin. Olin 99% varma, ettei sieltä mitään löydy, mutta se 1% mahdollisuuskin tuntui niin tukahduttavalta, että ennen lääkäriaikaa päädyin huutamaan Harrille puhelimessa ihan vain puhtaasta ahdistuksesta. Sen ahdistuksen keskellä, mitä tunsin seistessäni yksin tyhjässä odotustilassa, saatoin vain kuvitella mitä tunteita siellä on käynyt läpi äiti, joka ehkä pohti, että 1% mahdollisuudella kaikki olisikin vain pahaa unta.

Eilen aamulla taivas avautui ihan erityisen sinisenä ja maata peitti valkoinen lumikerros.  Oli 6.12.2017, Suomen sadas itsenäisyyspäivä. Olen aina ollut ylpeä suomalaisuudestani, kirjoittanut hyvin isänmaallisen esseenkin yläasteella, mutta eilen tuntui tietysti aivan erityisen juhlavalta olla Suomen kansalainen. Ehkä jopa niin upealta, että herkistyinkin ihan hiukan.

Edellisiltana nukkumaan mennessä olin kertonut lapsille, ettei Suomi aina ole ollut itsenäinen, että yli sata vuotta sitten kuuluimme Venäjälle, joka päätti meidän asioistamme. Kerroin, että saamme viettää itsenäisyyspäivää koska kauan sitten suomalaiset päättivät taistella omien oikeuksiensa puolesta, ja huomenna siitä tulee kuluneeksi jo sata vuotta. Se teki lapsiin selvästi vaikutuksen, sillä heti ensimmäisenä aamulla Felix kuulutti: "Suomi täyttää tänään SATA vuotta!"

Olen äärimmäisen kiitollinen, että saan kasvattaa lapseni juuri Suomessa. Täällä on turvallista, ei lainkaan krokotiileja, hengenvaarallisia käärmeitä tai hurrikaaneja, joista Felix on viime aikoina ollut kovin huolissaan. Meillä on upea luonto, hienoja perinteitä, kaunis ja niin monimutkainen kieli sekä omaperäinen, ainutlaatuinen kulttuuri. Olen äärimmäisen kiitollinen aiempien sukupolvien uhrauksista ja teoista, jotka ovat rakentaneet tämän pienen, mutta pärjäävän maan tänne pohjoiseen – sekä heistä, jotka sen vapauden puolesta ovat taistelleet, että niistä suurnaisista ja -miehistä, jotka ovat rakentaneet meille esimerkiksi neuvolapalvelut, päivähoitojärjestelmän sekä korkeatasoisen koulutuksen, ihan vain muutaman mainitakseni.

Tällä kertaa en kuitenkaan aio kirjoittaa tästä aiheesta esseetä, halusin vain ilmaista kiitokseni tälle maalle ja sen rakentaneille tahoille. Päässä pyörii muutenkin aiheeseen liittyen juuri nyt melko paljon ajatuksia, joita on vaikea koota järkeviksi lauseiksi. Siispä tässä vielä muutama asia, mikä minusta on tässä meidän Suomessamme aika hienoa!