Tänään se nyt sitten on, laskettu aika. Fiilikset ovat tänään vaihdelleet epätodellisesta turhautuneeseen ja siitä taas onnelliseen. Kokemuksesta tiedän, että nämä ylimenevät päivät tulevat olemaan piinaavia ja illat ehkä hiukan itkuisiakin. Mutta eihän tässä voi enää mennä kauaa, maksimissaan kaksi viikkoa ja hän on täällä! Niin mä koitan järjen äänellä itseäni tsempata, mutta eihän se mikään yllätys ole, että tunteet vievät voiton.

Lapset odottavat myös kovasti vauvaa ja itse en malttaisi millään odottaa sitä hetkeä kun nämä kolme vihdoin kohtaavat. Lapsilla on onneksi hetkessä elämisen taito tallella, joten odotus ei heillä ole niin intensiivistä kuin itselläni. Sovimme iltapalalla, että tehdään kahdelle viikolle kalenteri, asetetaan omat arvauksemme vauvan syntymäpäivästä ja rastitetaan päivät sitä mukaa kun ne kuluvat. 

Eipä tässä muuta voi kuin jäädä odottamaan, onhan sitä yhdeksän kuukautta jo harjoiteltukin.