Ihana vauva, unelmien täyttymys. Häntä ihailevat isosisko ja -veli, täynnä rakkautta eikä puhettakaan mustasukkaisuudesta. Miten ylpeä olenkaan heistä, kaikin puolin! Sitten vielä rakastava mies, rakastava isä. Tekee kieltämättä paljon töitä, mutta osallistuu kuitenkin ihanasti myös perhe-elämään. Idylli parhaimmillaan, pelkkää onnea.

Paitsi että ei.

Tiedättekö kun joskus kaikki on hyvin, mutta ei tunnu siltä. Ja koska ei tunnu siltä että kaikki on hyvin, ei olekaan. Kuin avaimet olla hullun onnellinen olisivat sinulla käsissäsi, mutta piilossa parinsadan muun avaimen nipussa.

Vauvavuosi intiaanikesineen on tähän asti ollut ihana, erityisesti kiireetön kesäloma, lämpö, koko perheen yhteiset road-tripit ja päivät uimarannoilla. Mutta sielläkin, niissäkin päivissä se on piillyt koko ajan pinnan alla, aina välillä nostaen päätään. Pelko. Riittämättömyys. Epävarmuus. Määrittelemätön möykky, joka riistäytyessään käsistä syö röyhkeästi ilon ja toivon koko hetkestä.

Mulla on aina ollut näin, joka lapsen syntymän jälkeen, joten luulisi ettei tämä olisi tullut yllätyksenä. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, kullannut vauvavuosien muistot. Ja hyvä niin, sillä ihania ne ovat kokonaisuudessaan olleetkin ja sellaisina haluan ne muistaa. "Päivääkään en vaihtaisi pois" on mantra jota vanhemmat lausuvat pysähtyessään katsomaan lapsiaan. En minäkään vaihtaisi, mutta näistä pelon, ahdistuksen ja jopa epätoivon tunteista olisin luopunut silmänräpäyksessä.

No, aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, tuli syksy, eivätkä syksytkään sovi minulle. Minä nimittäin inhoan loppuja. Olen se tyyppi joka haluaa lähteä juhlista kun tunnelma on vielä katossa ja jolle elokuvan lopputekstit tai kirjan viimeinen sivu ovat kuin isku suoraan palleaan. Sitä syksy edustaa minulle, ihanan kesän loppua. Kun vuodenajat vaihtuvat huojun irrallisena jossain muutoksen välitilassa, enkä oikein tajua missä mun pitäisi olla.

Onneksi kolmannen lapsen kohdalla jo tietää, että tämäkin menee ohi. Tieto siitä valosta joka jossain häämöttää, joka jossain kohtaa tulee ottamaan enemmän tilaa pimeydeltä tekee niistä synkistä hetkistä siedettäviä. Ja onhan minulla täällä kotona kolme pientä myrskylyhtyä. Ja yksi isokin. Todellisuudessa se idyllisyys tulee esiin siinä, perheessä. Miten yhdessäolo on parasta lääkettä kaikkiin kipuihin. Miten korjaavaa ja parantavaa on rakkaus. Ja lapsen nauru.

Kirjoitan tätä nyt sillä vihdoin, päivien ja viikkojen jälkeen tekee oikeasti mieli kirjoittaa. Ehkä se on hyvä merkki. Mutta minä en osaa valehdella. En voi kirjoittaa kukista ja sateenkaarista, jos sisällä myrskyää. Sitäpaitsi ilman sadetta ei edes voi olla sen enempää kukkia kuin sateenkaariakaan, enkä aio pyytää avoimuuttani anteeksi. Tuntuu hyvältä olla rehellinen. Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Se on helpompaa kuin puhuminen, säälivät katseet saavat nielaisemaan sanat, vetämään reippaan hymyn korviin ja toteamaan: "mutta hei kyllä tää tästä!"

Mutta sitten taas toisaalta, kyllä tää ihan oikeasti tästä. Syksy, hormoonit, unettomuus ja ruuhkavuodet - antaa tulla kyllä mä selviydyn.
Ja pian mä uskon sen vielä itsekin.

Voisin tuijottaa sinua ikuisesti. Silittää untuvaisia hiuksiasi, jotka ovat tummemmat kuin isommilla sisaruksillasi oli. Katsella pitkiä ripsiäsi, täydellisiä, suuria poskiasi ja pientä pyöreää suuta jota ensin unissasi mutristat hiukan ja jonka sitten käännät oikein leveään hymyyn. Mistähän sinä mahdat uneksia?

Sitten sinä heräät. Venyttelet makeasti jalat kippurassa, kädet suorana pään yläpuolella ja käännät päätäsi niin että huomaan pienen korvasi litistyneen siihen kiinni. Räväytät suuret siniset silmäsi auki, tuijotat minua takaisin ja hymyilet taas leveästi. Äiti minä olen tässä, sinä olet siinä. Siinä on riittävästi syytä riemuun. Siinä on kaikki.

Herättyäsi sinulla on usein nälkä, jonka ilmaiset selkeästi hetken halailun, pusuttelun ja höpöttelyn jälkeen. "Sä saat, mä annan sulle maitoa", minä sanon ja sinä ymmärrät ja rauhoitut hiukan. Avaat suusi selälleen ja hamuilet kuin pikkuinen lintu. Imetys tuntuu jo hiukan erilaiselta kun olet vaivalla kasvattanut kaksi valkoista hienoa alahammasta. Keskityt ruokailuun niin, että pienet kätesi puristuvat nyrkkiin ja jälleen tuijotat minua syvälle silmiin, tarkasti ja tutkivasti.

Kun vatsasi on täynnä, sinulla on tapana venytellä samalla tavoin kuin herätessäsikin. Se saa minut hymyilemään, hymyni tarttuu sinuunkin ja olemme jälleen yksinkertaisen tyytyväisiä siitä, että sinä olet kylläinen. Lasken sinut lattialle leikkimään. Alat hapuilla käsilläsi leluja, kiljahdella riemuissasi peilikuvallesi jonka näet siinä lelukaaren killuttimessa tai sitten kierähdät heti ympäri - sen opit jo pari viikkoa sitten. Yhtä kaikki, otat yleisösi aina kun sinulla sellaista sattuu olemaan.

Leikin jälkeen on aika taas syödä ja nukkua. Sillä sellaista on kolmikuisen elämä.

Kesällä mulle käy aina näin. Kun olisi tehnyt vaikka mitä ja kerrankin löytyisi postaamisen aihetta, ei aika riitä. Voitte ehkä huomata miten nämä liittyvät toisiinsa. Viime näkemän jälkeen mua ovat kiireisenä pitäneet Stellan hiukan myöhässä vietetyt synttärit, kesäretket, markkinat, jogurttijäätelöt, leikkipuistot, leikkimökin maalaaminen, kesäkiskan avaaminen, kolme lasta ja mitä näitä nyt on. 

Nämä tässä näin. Nämä tyypit tekevät jokaisesta päivästäni äitienpäivän.

Monesti elämässä on hetkiä, joina haluaa todistaa itselleen ja muille, että osaa ja pystyy, onhan näitä tilanteita ennenkin nähty. I wasn't born yesterday, you know? 

Joskus, erittäin harvoin sitä taas vaan ihan oikeasti on born yesterday, kuten meidän perheen pienin on tänään. Silloin ei tarvitse todistaa eikä osata vielä mitään. Voi vain avata silmät ja saada jonkun  toisen maailman säkenöimään.

Mun perhe tällä uudella kokoonpanolla, kaikki yhdessä kotona. Samaan aikaan niin paljon tuttua vanhaa ja sitten kuitenkin jotain ihan erilaista ilmassa. Vauva on otettu hyvin vastaan, hän on luonnollinen osa meidän perhettämme, jossa kaikki saavat rakastaa ja tulla rakastetuiksi tasapuolisesti. Kun imetin meidän suihkunraikasta tulokasta ja Harri luki lapsille iltasatua, tiesin että näin tämän kuuluikin mennä. Tätä on onni.

Huhtikuuhun mahtui tänä vuonna aika paljon kaikenlaista! Hauskinta oli se, miten saman kuun aikana voi olla niin järjettömän kylmää ja suloisen lämmintä. Alkukuusta rakensimme lumilinnaa ja kävimme Ruissalossa katsomassa lähteviä jäitä, kuun puolessavälissä saimme kalamarkkinoilla riisua takkeja ettemme paahtuisi ja loppukuu on nyt sitten ollut jotain siltä väliltä.

Muutenkin tuntuu että huhtikuu on ollut aikamoisen tapahtumarikas ja siksi ajattelin tehdä siitä ihan vaan tällaisen kuvapainotteisen postauksen. Ollaan tosiaan ehditty tehdä perheen kanssa retkiä ja käydä puutarhalla istuttamassa vähän herneen versoja. Itseäni olen hemmotellut esimerkiksi jalkahoidolla ja CC Naantalin ja Seikluksen hostaamalla blogi-illalla. Lisäksi ollaan herkuteltu, käyty kahvilla ja syöty ulkona ihan liikaa. Huhtikuun kohokohtiin kuului ehdottomasti perheen kesken vietetty syntymäpäiväni jonka iltana Harri vei minut vielä Cantina Aztecaan syömään, sekä tietysti herkullinen vappubrunssi, josta lapset olivat aivan erityisen innoissaan.

Ihanasta huhtikuusta täydellisen olisi tehnyt meidän kevätvauvan saapuminen, mutta se jää nyt sitten toukokuun heiniksi. Pian hän on täällä!

Hei hei huhtikuu!

"101,4% raskaudesta kulunut" lukee mun raskausaplikaatiossa. Onko siellä näiden muutamien hiljaisten päivien aikana herännyt jo epäilys siitä että vauva olisi jo tuloillaan? No, turha luulo, täällä nimittäin ollaan edelleen yhdessä koossa ja elämän voimissa. No se on ehkä pientä liioittelua, mutta olossa ei siis mitään sen kummempaa synnytykseen viittaavaa muutosta.

Hiljaisuus johtuu siitä, että olen yrittänyt ja onnistunut pitämään itseni kiireisenä ja iltaisin olen yhtäkkiä huomannut kellon olevan yhdeksän ja olotilan aika väsynyt. Vuorotellen olen hoitanut roikkuvia asioita ja siivoillut, kun taas joinain päivinä nukkunut tai käynyt jalkahoidossa tai shoppailemassa. Niin ja tietysti touhuillut myös lasten kanssa kaikkea kivaa, käynyt markkinoilla ja kavereilla kyläilemässä jaksamisen mukaan. Välillä puuhaa on tuntunut riittävän vähän enemmän kuin tarpeeksi, mutta se on ollut järjissä pysymisen kannalta tärkeää.

Kyllä tämä alkaa nyt käydä mielenkiintoiseksi, sillä itselläni on huomenna synttärit, sen jälkeen tulee vappu ja Harrin synttärit taas ovat toukokuun alussa. Aikamoista bingoa mihin se vauva nyt sitten päättää syntymäpäivänsä ajoittaa. Ajattelin tehdä tästä vielä pikkuisen jännittävämpää ja laittaa teidät arvaamaan vauvan syntymäpäivää! Arvauksen voi käydä heittämässä facebookissa ja minä lupaan arpoa oikein veikanneiden kesken jonkun hauskan yllätyspalkinnon.

Hyviä arvauksia ja ihanaa viikonloppua! 

Illalla kävimme hotellin yhteydessä olevassa leffateatterissa katsomassa elokuvan nimeltä Every day, jota tuskin olisi tullut lähdettyä katsomaan Turussa, mutta joka osoittautui yllättävän hyväksi. Oli hauska kävellä hotellihuoneesta leffateatteriin ja sieltä suoraan syömään. Hotellin Ravintolan nimi oli Tila, ruoka oli hyvää, kuten tunnelma ja seurakin. Aamulla kävimme syötyämme vielä uimassa, joka oli tosi kiva startti päivälle.

Tuntuu aika uskomattomalta olla nyt tässä. Yhtäkkiä mittarissa on 38 viikkoa, raskaus on täysiaikainen ja vauva voisi rauhassa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Merkkejä synnytyksestä ei vielä kuitenkaan ole ja toistaiseksi koen, etten itsekään ole ihan vielä valmis lähtemään synnärille. Viime viikolla synnytystapa-arviossa lääkäri kuitenkin totesi pirpanan olevan jo pää alaspäin ja pikkuhiljaa hän tuntuu painuvan myös alaspäin, mikä tietysti on hyvä ja toivottavaa edistystä. Toivon kovasti tämänkin synnytyksen lähtevän spontaanisti käyntiin, sillä ajatus käynnistyksestä tuntuu vähän pelottavalta.

Ihmeissäni ja kiitollisena olen seurannut kroppaani, kun se jälleen tekee tärkeän työn ja vaihe vaiheelta mukautuu; ottaa vastaan uuden elämän alun, hiljalleen kasvattaa siitä aivan oikean, täydellisen ihmisen ja lopulta valmistautuu saattamaan tämän turvallisesti maailmaan. Siinä missä keho tekee väsyneenäkin tunnollisesti työtään, ei pää tunnu aina olevan ihan menossa mukana, ja toisinaan havahdun yhtäkkiä siihen ajatukseen, että meillä ihan oikeasti on taas pian vauva.

Uskomatonta tai vähintäänkin huvittavaa on myös se, miten ihmeelliseltä, jännittävältä ja uudelta tämä tuntuu näin kolmannella kerrallakin. Kehon muutokset, niihin suhtautuminen, oireiden seuranta, kaikki yhtä hämmentävää kuin esikoista odottaessa, vaikka toisaalta raskaus on ollut taas ihan omanlaisensa. Samalla tavalla olen viikko viikolta lukenut vauvan kehityksestä ja yhtä lailla synnytys jännittää, vaikka nyt vähän paremmin tietääkin mitä on tulossa. Tai siksi ehkä jännittää jopa pikkuisen enemmän.

Kuten sanottu, on tämä kolmas raskaus ollut aivan erilainen kuin ensimmäinen tai toinen. Jokainen raskaus on tietenkin omanlaisensa jo ihan lähtökohtaisesti, mutta myös henkisellä tasolla kaikki on toisin. Välillä olen hämmentynyt ja huolestunut kuin ensikertalainen, toisinaan taas tiedän tasan tarkkaan mistä on kyse ja osaan myös suhtautua sen mukaan. Tärkein oppi edellisistä raskauksista varmasti onkin varmuus siitä, että tämä on ohimenevä, lopulta aika lyhyt vaihe tässä elämässä ja että mä kyllä pystyn tähän vaikka päällä seisten.

Uskon että ainutlaatuisin osa tätä mahdollisesti viimeistä raskautta on ollut saada kokea se yhdessä lasten kanssa. Tulen muistamaan tarkalleen heidän suloiset reaktionsa kun kerroimme heidän saavan pikkusisaruksen ja myöhemmin vauvan sukupuolen. Muistan lämmöllä yhteiset keskustelumme, lasten innon ja sen, miten he aina juoksivat silmät säihkyen painamaan pienet kätensä masulleni ja jääden jännittyneinä odottamaan kun kerroin vauvan potkivan. Juuri nyt tämän ajan päättyminen tuntuu hiukan haikealta, mutta toisaalta en malta odottaa sitä iloa, riemua ja intoa, kun lapset pääsevät vihdoin tapaamaan vauvan. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe, uusi seikkailu.

Täällä odotellaan siis vielä ihan rauhallisin mielin, onnellisena ja kiitollisena.
Welcome baby!

 Juhla juhlalta, päivä päivältä ja hetki hetkeltä lähestymme väistämättä hetkeä, jona nelihenkisestä perheestämme tulee viiden joukkue. Pääsiäinen on täällä, joka tarkoittaa maaliskuun kääntymistä huhtikuuksi, kuukaudeksi jona jännitämme, vietetäänkö jatkossa ensin minun vai vauvan syntymäpäiviä.

Mitä lähemmäs tulemme laskettua päivää, tuntuu olo aina vain tukalammalta. Uusia, mitä ihmeellisempiä vaivoja ilmaantuu joka toinen päivä, turhauttaa, väsyttää ja joskus suututtaakin. Kuten olen jo aiemmin kertonut, Harri on ollut tässäkin raskaudessa valtavan iso ja merkittävä tuki, jonka ansiota suurimmaksi osaksi taitaa olla se, että olen vaivojeni kanssa ja niistä huolimatta myös nauttinut raskaana olosta. Hän muistuttaa jatkuvasti olemaan armollinen itseäni kohtaan, kun tunnen etten tällä hetkellä ole äitinä ja vaimona riittävä. Se on aika ihanaa. Ja tärkeää.

Viime lauantai oli aika mallikas esimerkki sellaisesta päivästä, jona oli vain hyväksyttävä, että nyt mennään niillä voimilla mitä tällä hetkellä on käytettävissä. Minun oli tarkoitus lähteä Varpubloggaajien kanssa Loimaalle syömään hyvin ja tutustumaan paikallisiin yrityksiin ja jatkaa siitä sitten Stellan kanssa yökyläilemään hänen kummitätinsä luo Tampereelle. Pitkän harkinnan päätteeksi päädyin perumaan molemmat menot ja päivän mittaan totesin ratkaisun olleen oikea, vaikka illallakin vielä harmitti.

Sunnuntaina päätin jatkaa armollisella linjalla itseni kanssa. En ruoskinut itseäni siitä, ettei meillä oltu lauantain aikana uhrattu ajatustakaan virpomiselle. Paistoin myöhäiseksi aamupalaksi amerikkalaisia pannukakkuja, Harri ja Felix hakivat oksat ja minä koristelin ne lasten kanssa kaikessa rauhassa. Ennen lähtöä päähän vedettiin kaapista löytynyt huivi ja kissalakki, sekä nenänpäihin vähän kajalia. Kello taisi olla lähemmäs viittä kun soitimme ensimmäistä ovikelloa, mutta se ei meidän virpojia haitannut ja hienon saaliinkin he saivat kotiin vietäviksi. Oli aika kiva huomata, että palmusunnuntainkin voi ihan hyvin viettää ilman stressiä.

Nyt me täällä vielä odottelemme muutaman päivän, että pääsemme anoppilaan jatkamaan pääsiäisen viettoa. Koittakaa tekin jaksaa muutama päivä ennen stressitöntä pääsiäistä!