Voisin ihan hyvin antaa kuvien puhua puolestaan tällä kertaa, ne pärjäisivät jo ihan yksistään pienenä ylistyslauluna Kuralan kylämäelle, mutta mihin se tiikeri raidostaan pääsisi - mulla ei yleensä ole tapana olla hiljaa.

Edellisen kerran kävin Kuralassa varmaan ala-asteikäisenä, ja oma muistikuva oli se, että siellä oli muutama eläin, joku maalaistalo ja paljon ruohoa. No joo, kyllä siellä lasten kanssa aamupäivän viettää, ajattelin. Mutta paikka olikin aivan ihana! Lampaiden, pässin, hevosten, kanojen ja ruohon lisäksi löysimme ihanan lounaskahvilan, mahtavan traktorin, vanhanajan puodin, jossa lapset saivat leikkiä kauppaa ja upean maalaismiljöön marjapensaineen ja kirsikkapuineen. Meille aikuisille reissun kruunasi suloisesti sisustettu maalaistalo, jossa todella tuntui kuin olisi astunut ajassa taakse päin.

Että jos joku kysyy edullista, ihanaa kesäretkikohdetta lapsiperheelle, niin tässä mun ilmainen vinkki (heh, huomaa kaksoismerkitys)! Suosittelen. Oikein lämpimästi.

Lounas nautittiin Aula Cafessa. Joku joskus kehui paikkaa lapsiystävälliseksi ja kivaksi, ja sitä se olikin. Käytännöllistä näillä pakkasilla oli myös se, että ruokapaikka sijaitsi saman katon alla, eikä välissä tarvinnut pukea ulkovaatteita, joka muuten on toisaalta aika lämpöä nostattava duuni. Salaattibuffa ja kasvissosekeitto olivat ihan perushyviä ja kohtuuhintaisia. Lapset saivat jäätelötkin jälkkäriksi, ja me äidit haaveilimme hetken ihanista kakkupaloista, joiden nauttiminen sitten jäikin ihan vaan haaveeksi. Niitä ja herkullisen näköisiä focaccia-leipiä mennään kyllä varmasti kokeilemaan joku toinen kerta!

Mun arvosana tälle päivälle olisi täysi kymppi, jos ruoka olisi ollut niin herkkua, että ei olisi voinut kuin onnellisena hymistellä, mutta olkoot se nyt sitten vaikka 9 ja puoli. Muutenhan me viihdyttiin hyvin, henkilökunta oli ystävällistä ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! 

Mulla on tällä hetkellä vähän kaksijakoiset fiilikset joulusta. Toki jouluihmisenä (ilmeisesti äidin puolelta periytyvä geenivirhe, johon ei ole löydetty hoitokeinoa, mutta joka onneksi on aika harmiton) olen innoissani joulun tulosta ja kaikesta ihanasta puuhastelusta, paketoinnista ja salaisuuksista, mutta hetkittäin joulufiilis tuntuu olevan aika hukassa.

Joulutunnelman latistajaksi olisi helppo syyttää säätä, mutta täällä eteläisessä Suomessa asuvana olen jo hyväksynyt sen faktan, että todennäköisesti ainoan vilahduksen lumesta aattoaamuna voi nähdä aamupäivän piirretyissä. Ja sekin on ihan okei, sillä sisällä me kuitenkin enimmän osan joulustamme vietämme, ja kynttilät ja jouluvalot tekevät ihan yhtälailla tunnelmaa.

Merkittävin syy ristiriitaisiin fiiliksiin on se, että vuosia jatkuneita aattotraditioita ei enää ole, vaikka kukaan ei edes kysynyt mun mielipidettä aiheeseen. Äiti oli tietysti merkittävin pala jouluamme. Hän rakensi meille jouluperinteet, hän leipoi, askarteli kanssamme, koristeli, paketoi, kokkasi ja kirjoitteli meille hassuja kirjeitä, jotka joulukalenterina toimiva pingviinimme muka toi.  Sitten tuli joulu, jona hän ei tehnyt mitään noista asioista. Hän ei edes istunut joulupöytään kanssamme.

Äidin viimeisen joulun jälkeen tuli Felix, sitten Stella ja sen jälkeen suvussamme on tapahtunut muitakin muutoksia. Isojakin, niin isoja, että meidän aattomme näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ja se on se, mikä stressaa. Ei ole enää tuttua kaavaa, ei vanhoja perinteitä. Tämä on sellainen muutos, josta en pidä, ainakaan näin aluksi, muttei se silti tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä asia.

Vuosi vuodelta olen alkanut yhä enemmän ymmärtää, ettei joulun tarvitse olla kontrolloitavissani ollakseen paras joulu by far. Minun on aika olla se, joka taikoo ihanan, kutkuttavan odotuksen ja satumaisen aaton omille lapsilleni. Ja he tekevät saman takaisin minulle, sillä joulu ei ole äitien taidonnäyte tai yksi valtava DIY-projekti. Joulu on yhdessäoloa, ja siksi se on tehtävä alusta asti yhdessä. Aion heittää jouluisen vaatimuslistani menemään ja annan lasteni osallistua, eikä vain ihastella vierestä. He saavat leipoa joulutortuista kärpäsen ja lentokoneen muotoisia, koristella joulukuusen vaikka duploilla ja askarrella juuri sellaisia kortteja kuin tahtovat. Kunhan kaikilla on kivaa yhdessä.

Se itkee, potkii, kiukuttelee ja uhmailee. Äiti, joka ei halua syksyn vielä saapuvan. Äiti, joka rakastaa lämpimiä päiviä terassilla istuskellen, sellainen pahimman luokan lattemutsi. Äiti, joka ei ole uhrannut ajatustakaan lasten syyspukeutumiselle, ja joka ei vielä ole saanut tarpeeksi valoa varastoitua. Aurinkoisessa jokirannassa puut ovat kuitenkin alkaneet jo tiputella lehtiään, ja kylmät sateet voivat yllättää terassien asukkaat koska tahansa.

Vaan eikös sitä sanota, että miksi tehdä jotain heti, kun sen voi tehdä myöhemminkin? Ehkä vaan varastetaan tämä(kin) päivä, ja imetään kaikki aurinkoenergia itseemme. Tiskit altaassa ja villakoirat nurkissa odottavat ehkä vielä päivän tai kaksi, ja kuka niistä edes välittää, jos on ulkoistanut itsensä. 

Kuka muu lintsaa tänään ihanan sään takia?

Ihana lämpö! Lupaan olla valittamatta hikoilusta, hellevaatteiden puutteesta ja stressaamatta niistä tekemättömistä hommista. Nyt nautitaan kaikesta siitä valosta ja lämmöstä mitä on tarjolla. Päiväunet nukutaan puistossa ja lounaat syödään viltin reunalla tai terassilla istuen. 

Koska viikonlopuksikin on luvattu lämpöä, jaan teille viileän vinkin nimeltään frozen yogurt, kavereiden kesken fro yo, jota saa nauttia ainakin jokirannassa Jäägurtti-kiskalla. Jogurtti ja täytteet annostellaan itse, ja maksetaan painon mukaan. Tarjolla on myös luomukahvia ja limuja. En tiedä teistä, mutta rauhallinen kävely jokirannassa ja virkistävä pysähdys frozen yogurtilla kuulostaa ainakin minun korvaan aika täydelliseltä kesäpäivältä.

Nauttikaa täysillä viikonlopusta, miten ikinä sen tykkäättekään viettää!

Äiti rakas, anna kun mä kerron sulle jotain. Me arvostetaan kyllä, että koitat keksiä kaikkea kivaa tekemistä, mutta ei me oikeasti kaivata mitään hurjia ohjelmanumeroita. Ei me jakseta istua rattaissa kauhean kauan katselemassa tätä ihmeellistä maailmaa. Meidän täytyy saada kokea, tuntea, maistaa ja haistella sitä myös.

Meille tämä kaikki on vielä niin uutta, että jokaiseen yksityiskohtaan on tutustuttava ihan perinpohjaisesti. On tunnusteltava hiekkaa jalkojen alla, kokeiltava miltä siihen tuntuu pyllähtää, pyöritellä kuravelliä pienten sormien välissä ja lopulta ihan varovasti maistaakin pikkuisen. Sinunkin pitäisi kokeilla äiti, vaikka se onkin sinulle jo arkipäiväisempää. Se on ihan tosi hauskaa!

Se tutkiminen on toisinaan myös aika kiireistä. Ei meillä oikeastaan olisi aikaa istua ravintolan pöydässä odottelemassa. Kun nälkä on hoidettu päiväjärjestyksestä pois, on taas kova kiire leikkimään autoilla ja kiipeilemään joka paikassa. Etkö sä äiti voisi laittaa sitä kahvia pahvimukiin ja ottaa mukaan? Me syödään ihan mielellään karjiksia, croisuja, kirsikkatomaatteja ja pähkinöitä puistossa. 

Ei tätä kuitenkaan kestä ikuisesti. Eikö voitaisi vaan nauttia näistä ihmeellisistä puistopäivistä? Vielä jonain päivänä meitä ei voisi puistot vähempää kiinnostaa, ja silloin sä kuitenkin kaipaat niitä. Sitten me voidaan käydä huvipuistoissa, museoissa ja kahviloissa, ja lentää vaikka Aruballe. Mutta eikö nyt voitaisi vaan olla, ihmetellä maailmaa käsi kädessä?