"101,4% raskaudesta kulunut" lukee mun raskausaplikaatiossa. Onko siellä näiden muutamien hiljaisten päivien aikana herännyt jo epäilys siitä että vauva olisi jo tuloillaan? No, turha luulo, täällä nimittäin ollaan edelleen yhdessä koossa ja elämän voimissa. No se on ehkä pientä liioittelua, mutta olossa ei siis mitään sen kummempaa synnytykseen viittaavaa muutosta.

Hiljaisuus johtuu siitä, että olen yrittänyt ja onnistunut pitämään itseni kiireisenä ja iltaisin olen yhtäkkiä huomannut kellon olevan yhdeksän ja olotilan aika väsynyt. Vuorotellen olen hoitanut roikkuvia asioita ja siivoillut, kun taas joinain päivinä nukkunut tai käynyt jalkahoidossa tai shoppailemassa. Niin ja tietysti touhuillut myös lasten kanssa kaikkea kivaa, käynyt markkinoilla ja kavereilla kyläilemässä jaksamisen mukaan. Välillä puuhaa on tuntunut riittävän vähän enemmän kuin tarpeeksi, mutta se on ollut järjissä pysymisen kannalta tärkeää.

Kyllä tämä alkaa nyt käydä mielenkiintoiseksi, sillä itselläni on huomenna synttärit, sen jälkeen tulee vappu ja Harrin synttärit taas ovat toukokuun alussa. Aikamoista bingoa mihin se vauva nyt sitten päättää syntymäpäivänsä ajoittaa. Ajattelin tehdä tästä vielä pikkuisen jännittävämpää ja laittaa teidät arvaamaan vauvan syntymäpäivää! Arvauksen voi käydä heittämässä facebookissa ja minä lupaan arpoa oikein veikanneiden kesken jonkun hauskan yllätyspalkinnon.

Hyviä arvauksia ja ihanaa viikonloppua! 

Olen tainnut jo aiemminkin mainita, että ei riitä ihan yksi tai kaksi kertaa kun tämän raskauden aikana olen kokenut valtavaa riittämättömyyden ja huonommuuden tunnetta äitinä. Milloin en ole jaksanut ulkoilla riittävästi, milloin olen ollut liian huonotuulinen ja milloin en ole jaksanut tehdä lapsille riittävän terveellistä ja ravitsevaa ruokaa... Syitä syytellä itseä riittää kyllä.

Usein unohtuu kiitellä itseä niistä hyvistä hetkistä ja onnistumisista. Liian harvoin muistaa, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä. Mitä jos sitä edes joskus ottaisi lapsista mallia ja esittelisi puolisolle ylpeänä miten paljon on tänään pessyt pyykkiä tai innoissaan selittäisi miten valtavan herkullista linssikastiketta teki päivälliseksi? Tai mitä jos edes vaikka kuuntelisi lapsia ja lasten mielipiteitä heidän äidistään? Olisivatko he yhtä armottomia sinua kohtaan kuin sinä itse?

Näin lapset vastasivat, kun Harri pyysi heitä jatkamaan lausetta
"Äiti on hyvä äiti koska..."

F: Mekko ja sormuksia.
S: Hän tykkää meistä.
F: Koska hän pitää meistä huolta.
S: Koska hän tykkää musta.
F: Ja musta.
S: Vie Muumimaailmaan.
F: Vie kivoihin paikkoihin ja antaa hyvää juomaa.
S: Ja paperia.
F: Antaa kesällä kirsikoita, mansikoita ja herneitä.
S: Pitää sylissä.
F: Antaa leffailtana plimsaa.
S: Ja herkkua.
F: Vie synttäreille.
S: Antaa rinkeleitä.
F: Tekee kakkua ja antaa ranskalaisia.
S: Pelaa meidän kanssa.
F: Tekee kivoja reissuja.
S: Ostaa joululahjoja.
F: Ostaa legoja.
S: Lukee kirjaa ja askartelee.
F: Tekee smoothieta ja halaa meitä.

Ehkä mä silti olen ihan riittävän hyvä äiti.

Tuntuu aika uskomattomalta olla nyt tässä. Yhtäkkiä mittarissa on 38 viikkoa, raskaus on täysiaikainen ja vauva voisi rauhassa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Merkkejä synnytyksestä ei vielä kuitenkaan ole ja toistaiseksi koen, etten itsekään ole ihan vielä valmis lähtemään synnärille. Viime viikolla synnytystapa-arviossa lääkäri kuitenkin totesi pirpanan olevan jo pää alaspäin ja pikkuhiljaa hän tuntuu painuvan myös alaspäin, mikä tietysti on hyvä ja toivottavaa edistystä. Toivon kovasti tämänkin synnytyksen lähtevän spontaanisti käyntiin, sillä ajatus käynnistyksestä tuntuu vähän pelottavalta.

Ihmeissäni ja kiitollisena olen seurannut kroppaani, kun se jälleen tekee tärkeän työn ja vaihe vaiheelta mukautuu; ottaa vastaan uuden elämän alun, hiljalleen kasvattaa siitä aivan oikean, täydellisen ihmisen ja lopulta valmistautuu saattamaan tämän turvallisesti maailmaan. Siinä missä keho tekee väsyneenäkin tunnollisesti työtään, ei pää tunnu aina olevan ihan menossa mukana, ja toisinaan havahdun yhtäkkiä siihen ajatukseen, että meillä ihan oikeasti on taas pian vauva.

Uskomatonta tai vähintäänkin huvittavaa on myös se, miten ihmeelliseltä, jännittävältä ja uudelta tämä tuntuu näin kolmannella kerrallakin. Kehon muutokset, niihin suhtautuminen, oireiden seuranta, kaikki yhtä hämmentävää kuin esikoista odottaessa, vaikka toisaalta raskaus on ollut taas ihan omanlaisensa. Samalla tavalla olen viikko viikolta lukenut vauvan kehityksestä ja yhtä lailla synnytys jännittää, vaikka nyt vähän paremmin tietääkin mitä on tulossa. Tai siksi ehkä jännittää jopa pikkuisen enemmän.

Kuten sanottu, on tämä kolmas raskaus ollut aivan erilainen kuin ensimmäinen tai toinen. Jokainen raskaus on tietenkin omanlaisensa jo ihan lähtökohtaisesti, mutta myös henkisellä tasolla kaikki on toisin. Välillä olen hämmentynyt ja huolestunut kuin ensikertalainen, toisinaan taas tiedän tasan tarkkaan mistä on kyse ja osaan myös suhtautua sen mukaan. Tärkein oppi edellisistä raskauksista varmasti onkin varmuus siitä, että tämä on ohimenevä, lopulta aika lyhyt vaihe tässä elämässä ja että mä kyllä pystyn tähän vaikka päällä seisten.

Uskon että ainutlaatuisin osa tätä mahdollisesti viimeistä raskautta on ollut saada kokea se yhdessä lasten kanssa. Tulen muistamaan tarkalleen heidän suloiset reaktionsa kun kerroimme heidän saavan pikkusisaruksen ja myöhemmin vauvan sukupuolen. Muistan lämmöllä yhteiset keskustelumme, lasten innon ja sen, miten he aina juoksivat silmät säihkyen painamaan pienet kätensä masulleni ja jääden jännittyneinä odottamaan kun kerroin vauvan potkivan. Juuri nyt tämän ajan päättyminen tuntuu hiukan haikealta, mutta toisaalta en malta odottaa sitä iloa, riemua ja intoa, kun lapset pääsevät vihdoin tapaamaan vauvan. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe, uusi seikkailu.

Täällä odotellaan siis vielä ihan rauhallisin mielin, onnellisena ja kiitollisena.
Welcome baby!

 Juhla juhlalta, päivä päivältä ja hetki hetkeltä lähestymme väistämättä hetkeä, jona nelihenkisestä perheestämme tulee viiden joukkue. Pääsiäinen on täällä, joka tarkoittaa maaliskuun kääntymistä huhtikuuksi, kuukaudeksi jona jännitämme, vietetäänkö jatkossa ensin minun vai vauvan syntymäpäiviä.

Mitä lähemmäs tulemme laskettua päivää, tuntuu olo aina vain tukalammalta. Uusia, mitä ihmeellisempiä vaivoja ilmaantuu joka toinen päivä, turhauttaa, väsyttää ja joskus suututtaakin. Kuten olen jo aiemmin kertonut, Harri on ollut tässäkin raskaudessa valtavan iso ja merkittävä tuki, jonka ansiota suurimmaksi osaksi taitaa olla se, että olen vaivojeni kanssa ja niistä huolimatta myös nauttinut raskaana olosta. Hän muistuttaa jatkuvasti olemaan armollinen itseäni kohtaan, kun tunnen etten tällä hetkellä ole äitinä ja vaimona riittävä. Se on aika ihanaa. Ja tärkeää.

Viime lauantai oli aika mallikas esimerkki sellaisesta päivästä, jona oli vain hyväksyttävä, että nyt mennään niillä voimilla mitä tällä hetkellä on käytettävissä. Minun oli tarkoitus lähteä Varpubloggaajien kanssa Loimaalle syömään hyvin ja tutustumaan paikallisiin yrityksiin ja jatkaa siitä sitten Stellan kanssa yökyläilemään hänen kummitätinsä luo Tampereelle. Pitkän harkinnan päätteeksi päädyin perumaan molemmat menot ja päivän mittaan totesin ratkaisun olleen oikea, vaikka illallakin vielä harmitti.

Sunnuntaina päätin jatkaa armollisella linjalla itseni kanssa. En ruoskinut itseäni siitä, ettei meillä oltu lauantain aikana uhrattu ajatustakaan virpomiselle. Paistoin myöhäiseksi aamupalaksi amerikkalaisia pannukakkuja, Harri ja Felix hakivat oksat ja minä koristelin ne lasten kanssa kaikessa rauhassa. Ennen lähtöä päähän vedettiin kaapista löytynyt huivi ja kissalakki, sekä nenänpäihin vähän kajalia. Kello taisi olla lähemmäs viittä kun soitimme ensimmäistä ovikelloa, mutta se ei meidän virpojia haitannut ja hienon saaliinkin he saivat kotiin vietäviksi. Oli aika kiva huomata, että palmusunnuntainkin voi ihan hyvin viettää ilman stressiä.

Nyt me täällä vielä odottelemme muutaman päivän, että pääsemme anoppilaan jatkamaan pääsiäisen viettoa. Koittakaa tekin jaksaa muutama päivä ennen stressitöntä pääsiäistä!

Voitteko uskoa, että tänään pyörähti käyntiin jo 35. raskausviikko? Ihan hullua miten nopeasti aika on mennyt, vaikka joinain hetkinä se tuntuu kuluvan äärimmäisen hitaasti. Ajattelin taas tässä välissä kertoa hiukan raskauskuulumisia, erityisesti kun niitä on niin paljon viime aikoina kyselty. Ja vaikka kuinka ihanalta tuntuukin, että mun voinneista ollaan kiinnostuneita, tunnen välillä toistelevani itseäni päivästä toiseen. Varsinkin kun nämä kuulumiset tuntuvat vähän hankalilta tiivistää.

Suurin muutos sitten viime kuulumisten on se, että olen jäänyt jo töistä pois, sairaslomalle. Tämän kerrottuani vakuuttelen yleensä samaan hengenvetoon, ettei kyseessä ole mitään loppuraskauden vaivoja vakavampaa. Voimat eivät yksinkertaisesti enää riittäneet ja niinpä pari viikkoa sitten huolestuneen näköinen neuvolatäti varasi minulle ajan lääkäriin, kun kerroin että iltaisin töiden jälkeen alan jo stressaamaan seuraavaa työpäivää, sen tuomia vaivoja ja niiden kanssa pärjäämistä.

Ne vaivat sitten, niihin lukeutuu kaikenlaista selkä-, vatsa- ja jalkakivusta hengenahdistuskohtauksiin ja kutinoista supisteluihin. Aiemmista raskauksista tutuksi tulleet levottomat jalat, ihon kutina ja vessassa juokseminen taas ovat saaneet yöunista aika lyhyitä ja katkonaisia. "Uupumus", kirjoitti lääkäri paperiin ja niin minäkin tämän yhteen sanaan tiivistäisin.

Rehellisesti sanottuna olo on välillä kurja ja kärsimätön, mutta olen tietoisesti koittanut olla keskittymättä negatiivisiin asioihin. Olen onnistunut nauttimaan raskaudesta, joka tulee todennäköisesti olemaan viimeiseni. Olen kiitollinen siitä, että olen tähän asti voinut sentään näinkin hyvin ja erityisesti, ettei vauvan voinnista ole tarvinnut kantaa huolta. Iloitsen myös Harrin tuesta ja siitä, että lapset odottavat niin innolla vauvaa. Voin jo nähdä miten he tulevat meidän pienintä rakastamaan, yhtä kauniisti kuin toisiaankin.

Olen koittanut olla syyllistämättä itseäni siitä etten ole nyt töissä. Välillä se on tuottanut ongelmia, mutta niinä päivinä jotka olen kuluttanut nukkumiseen tai joina en ole jaksanut käydä lapsen kanssa hammaslääkärireissun jälkeen edes kaupassa olen onnistunut siinä ihan kiitettävästi. Onneksi töissä ollaan oltu tosi ymmärtäväisiä ja mulle järjestettiin tänään vielä ihana läksiäislounas meidän tiimin toimesta. Siitäkin tuli tosi kiitollinen olo.

Joten täällä sitä mennään raskausviikolla 35. Uupuneena, mutta niin onnellisena, kiitollisena, rakastettuna ja odottavaisena. Ei enää kauaa!

KOLME HYVÄÄ ASIAA PÄIVISSÄNI

 

KOLME HYVÄÄ ASIAA MINUSSA

 

KOLME HYVÄÄ ASIAA ELÄMÄSSÄNI