Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

Rakas pieni kuusivuotiaani, milloin sinusta tuli noin iso?

Sinä aloitit juuri esikoulun, enkä tiedä kumpi meistä on ollut siitä enemmän järkyttynyt. Sillä kyllä minä näen että sinuakin jännittää vaikka sanot muuta, tunnenhan sinut paremmin kuin kukaan toinen. Mutta siitäkin huolimatta minun on vaikea arvioida mikä menee eskarijännityksen piikkiin ja mikä on edessäsi yhä enemmän ja enemmän avartuvan maailman käsittelyä.

Kun minä olin pieni, sinun ikäisesi, minäkin pelkäsin joskus. Paljonkin. Painajaisia, pimeää, että jotain pahaa tapahtuu. Nyt minä tunnen itseni taas pieneksi kun seisomme yhdessä uuden edessä, pelkäänkin hiukan. En sitä, ettet sinä pärjäisi. Sinussa on varmuutta, tiedonjanoa, uteliaisuutta ja unelmia. Mutta joskus minua huolettaa  muut tiellesi osuvat; ymmärtävätkö he ainutlaatuiset piirteesi, näkevätkö he sinun vahvuutesi, kohtelevatko he sinua hyvin ja kunnioittavasti? Osaanko auttaa sinua kaveripulmissa tai matikan tehtävissä? Muistatko sinä turvautua minuun ongelmissasi? Uskallatko kertoa mokanneesi, vaikka pelkäisit että suutun?

Rakastan sinua niin valtavasti, tiedäthän sen? Olen ylpeä miten täynnä rakkautta sinä olet, miten olet aina siskojesi puolella ja pidät heistä huolta. Ja muistakin! Muistat iltarukouksessa ystävää jolla on jalka kipeä ja kannat sänkyni viereen vettä sekä kuplilla että ilman kun olen flunssassa. Olet äärimmäisen tarkkaavainen ja fiksu, painat mieleesi asioita jotka sitten osaat yhdistää oikeassa kohdassa uudeksi tiedoksi. Ihailen sitä, miten löydät aina ratkaisun asiaan kuin asiaan. Niin ja uusia ystäviäkin sinä löydät missä ikinä kuljemmekaan! Olet kovin taitava tosi monessa. Kunhan vielä muistaisit, että vain harjoitus tekee mestarin, eikä kukaan ole paras heti ensiyrittämällä.

Sinä olet aina minun rakas esikoispoikani, pikkuiseni, ja meidän rakkautemme tulee säilymään aina yhtä vahvana, arvokkaana ja ainutlaatuisena, toki tietysti muuttaen muotoaan. Mutta sinä kasvat joka päivä enemmän sinuksi. Yhtäkkiä et tarvitsekaan minua kaikkeen. Yhtäkkiä on asioita joita en tiedä. Sinulla on omia juttuja, omia kiinnostuksen kohteita. Se on minusta hienoa ja katson kasvuasi, innostumisiasi ja uusia taitojasi ihaillen, ylpeänä ja kannustaen, mutta samalla se kaikki muistuttaa siitä kipeästä tosiasiasta, että sinä kasvat minusta hiljalleen irti. Niin luonnollista, mutta silti sydämessä tuntuu sama tuttu paino kuin niin usein ennenkin...

Ja kouluunko muka ensi vuonna? Onkohan esikoulun loppujen lopuksi sittenkin tarkoitus valmistaa vanhempia tulevaan enemmän kuin lapsia?

On lauantai-ilta, kun juoksen kaupungin halki. Harpon vesipullojen kanssa kaupasta puistoon, jossa lapseni ovat säntäilleet itsensä näännyksiin. Kiitäessäni ravintoloiden terassien ohi, ehdin rekisteröidä ihmiset, jotka ovat tulleet istumaan iltaa. Suomalaiseen tapaan he uhmaavat koleaa säätä,  sillä nyt on toukokuu, eli melkein kesä. Ja kun on melkein kesä, on terassikelit.

Huomaan hiukan kadehtivani juhlapukuisia ihmisiä, jotka vaikuttavat niin huolettomilta. Ilta on aluillaan, lasissa kuohuvaa ja huolella valittu seura, jonka kanssa nauraa ja parantaa maailmaa. Nimenomaan sitä huolettomuutta koen toisinaan kaipaavani, kun päivä on suoritettu ja rojahdan uupuneena Netflixin ääreen. Tai kun kiirehdin vesipulloja puistoon ja tiedän, että iltatoimet on vielä jaksettava rutistaa.

"Minkähänlaista mun elämä olisi nyt, jos mulla ei olisi lapsia?" huomaan pohtivani, kun puisto häämöttää jo ihan nurkan takana. Se ei ole mikään haave, vain ajatusleikki, eikä sitä tarvitse käydä pitkään. Tiedän että jos minä, siis minä, olisin juuri nyt tässä näin ilman perhettä, tekisin varmaan kaikkeni saadakseni sellaisen. Minä olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten minulle lapset ovat olleet juuri se pala, joka on täyttänyt aukon sydämessäni. Tämä on minun toteutunut unelmani, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Minä tiedän mitä kaipaus on. Sellainen kaipaus, minkä rinnalla pieni vapaudenkaipuu kalpenee. Tänä kauniina juhlapäivänä, jona saamme juhlia suurta rakkautta ja kiitollisina sekä vastaanottaa että ojentaa toinen toistaan sydäntälämmittävämpiä onnentoivotuksia, myös monet meistä kaipaavat. On meitä, jotka antaisivat paljon voidakseen kiittää omia äitejään tai isoäitejään. On heitä, joiden aamukahvia ei kukaan kanna sänkyyn itsetehdyn kortin kanssa, syystä tai toisesta. Heitä, joiden on vaikeaa löytää tästä päivästä iloa, sillä se on vain muistutus kaipauksesta, jota vain voi tuntea lapsi, jonka äiti ei ikinä ollut läsnä henkisesti tai fyysisesti.

Minä tiedän, että kaikkien "maailman paras äiti"-korttien, mansikkakakkujen ja kukkakimppujen keskellä on meitä, joille tämä päivä on kaikessa kauneudessaan vaikea. Sillä tässä minä olen, kyyneleet silmissä vuorotellen onnesta ja ikävästä. Katkeransuloista. Mustaa ja valkoista.

Äidilleni, joka antoi minulle äidin mallin ja rakasti ehdoitta.
Lapsilleni, jotka ovat tehneet minusta äidin, ja jotka jatkuvasti hämmästyttävät minua.
Heille, jotka ovat tehneet minusta minut.

Ja sinulle, joka nyt luet tätä, haluan toivottaa mitä kauneinta päivää sen kaikkine sävyineen.

Ihana vauva, unelmien täyttymys. Häntä ihailevat isosisko ja -veli, täynnä rakkautta eikä puhettakaan mustasukkaisuudesta. Miten ylpeä olenkaan heistä, kaikin puolin! Sitten vielä rakastava mies, rakastava isä. Tekee kieltämättä paljon töitä, mutta osallistuu kuitenkin ihanasti myös perhe-elämään. Idylli parhaimmillaan, pelkkää onnea.

Paitsi että ei.

Tiedättekö kun joskus kaikki on hyvin, mutta ei tunnu siltä. Ja koska ei tunnu siltä että kaikki on hyvin, ei olekaan. Kuin avaimet olla hullun onnellinen olisivat sinulla käsissäsi, mutta piilossa parinsadan muun avaimen nipussa.

Vauvavuosi intiaanikesineen on tähän asti ollut ihana, erityisesti kiireetön kesäloma, lämpö, koko perheen yhteiset road-tripit ja päivät uimarannoilla. Mutta sielläkin, niissäkin päivissä se on piillyt koko ajan pinnan alla, aina välillä nostaen päätään. Pelko. Riittämättömyys. Epävarmuus. Määrittelemätön möykky, joka riistäytyessään käsistä syö röyhkeästi ilon ja toivon koko hetkestä.

Mulla on aina ollut näin, joka lapsen syntymän jälkeen, joten luulisi ettei tämä olisi tullut yllätyksenä. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, kullannut vauvavuosien muistot. Ja hyvä niin, sillä ihania ne ovat kokonaisuudessaan olleetkin ja sellaisina haluan ne muistaa. "Päivääkään en vaihtaisi pois" on mantra jota vanhemmat lausuvat pysähtyessään katsomaan lapsiaan. En minäkään vaihtaisi, mutta näistä pelon, ahdistuksen ja jopa epätoivon tunteista olisin luopunut silmänräpäyksessä.

No, aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, tuli syksy, eivätkä syksytkään sovi minulle. Minä nimittäin inhoan loppuja. Olen se tyyppi joka haluaa lähteä juhlista kun tunnelma on vielä katossa ja jolle elokuvan lopputekstit tai kirjan viimeinen sivu ovat kuin isku suoraan palleaan. Sitä syksy edustaa minulle, ihanan kesän loppua. Kun vuodenajat vaihtuvat huojun irrallisena jossain muutoksen välitilassa, enkä oikein tajua missä mun pitäisi olla.

Onneksi kolmannen lapsen kohdalla jo tietää, että tämäkin menee ohi. Tieto siitä valosta joka jossain häämöttää, joka jossain kohtaa tulee ottamaan enemmän tilaa pimeydeltä tekee niistä synkistä hetkistä siedettäviä. Ja onhan minulla täällä kotona kolme pientä myrskylyhtyä. Ja yksi isokin. Todellisuudessa se idyllisyys tulee esiin siinä, perheessä. Miten yhdessäolo on parasta lääkettä kaikkiin kipuihin. Miten korjaavaa ja parantavaa on rakkaus. Ja lapsen nauru.

Kirjoitan tätä nyt sillä vihdoin, päivien ja viikkojen jälkeen tekee oikeasti mieli kirjoittaa. Ehkä se on hyvä merkki. Mutta minä en osaa valehdella. En voi kirjoittaa kukista ja sateenkaarista, jos sisällä myrskyää. Sitäpaitsi ilman sadetta ei edes voi olla sen enempää kukkia kuin sateenkaariakaan, enkä aio pyytää avoimuuttani anteeksi. Tuntuu hyvältä olla rehellinen. Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Se on helpompaa kuin puhuminen, säälivät katseet saavat nielaisemaan sanat, vetämään reippaan hymyn korviin ja toteamaan: "mutta hei kyllä tää tästä!"

Mutta sitten taas toisaalta, kyllä tää ihan oikeasti tästä. Syksy, hormoonit, unettomuus ja ruuhkavuodet - antaa tulla kyllä mä selviydyn.
Ja pian mä uskon sen vielä itsekin.

Voisin tuijottaa sinua ikuisesti. Silittää untuvaisia hiuksiasi, jotka ovat tummemmat kuin isommilla sisaruksillasi oli. Katsella pitkiä ripsiäsi, täydellisiä, suuria poskiasi ja pientä pyöreää suuta jota ensin unissasi mutristat hiukan ja jonka sitten käännät oikein leveään hymyyn. Mistähän sinä mahdat uneksia?

Sitten sinä heräät. Venyttelet makeasti jalat kippurassa, kädet suorana pään yläpuolella ja käännät päätäsi niin että huomaan pienen korvasi litistyneen siihen kiinni. Räväytät suuret siniset silmäsi auki, tuijotat minua takaisin ja hymyilet taas leveästi. Äiti minä olen tässä, sinä olet siinä. Siinä on riittävästi syytä riemuun. Siinä on kaikki.

Herättyäsi sinulla on usein nälkä, jonka ilmaiset selkeästi hetken halailun, pusuttelun ja höpöttelyn jälkeen. "Sä saat, mä annan sulle maitoa", minä sanon ja sinä ymmärrät ja rauhoitut hiukan. Avaat suusi selälleen ja hamuilet kuin pikkuinen lintu. Imetys tuntuu jo hiukan erilaiselta kun olet vaivalla kasvattanut kaksi valkoista hienoa alahammasta. Keskityt ruokailuun niin, että pienet kätesi puristuvat nyrkkiin ja jälleen tuijotat minua syvälle silmiin, tarkasti ja tutkivasti.

Kun vatsasi on täynnä, sinulla on tapana venytellä samalla tavoin kuin herätessäsikin. Se saa minut hymyilemään, hymyni tarttuu sinuunkin ja olemme jälleen yksinkertaisen tyytyväisiä siitä, että sinä olet kylläinen. Lasken sinut lattialle leikkimään. Alat hapuilla käsilläsi leluja, kiljahdella riemuissasi peilikuvallesi jonka näet siinä lelukaaren killuttimessa tai sitten kierähdät heti ympäri - sen opit jo pari viikkoa sitten. Yhtä kaikki, otat yleisösi aina kun sinulla sellaista sattuu olemaan.

Leikin jälkeen on aika taas syödä ja nukkua. Sillä sellaista on kolmikuisen elämä.

Luovuin vuoksesi sekä kuumana että ajan kanssa nautitusta kahvista, nykyään se on joko tai. Luovuin lempiruuistani, jotta sinä saisit syödä omiasi. Luovuin ajatuksesta, että valkoiset kengät todella voisivat olla valkoiset ja vaatteista jotka vaativat silitystä. Luovuin vuoksesi oikeudestani päättää omat nukkuma-aikani. Luovuin yksityisyydestäni mitä tulee vessa-asioihin. Luovuin aika isosta palasta muistikapasiteettiani, ilmeisesti voidakseni muistaa lelupäivät ja lastenohjelmien tunnarit.

Luovuin niin monesta loputtomasta kesäyöstä ystävien kanssa ulkona hilluen. Sunnuntaiaamujen raukeudesta. Hiljaisuudesta.  Luovuin siitä huolettomuudesta, jota tuntee kun ei ole vastuussa kuin itsestään, kun ei ole valmis vaikka uhraamaan oman henkensä toisen puolesta.

Luovuin niin paljosta, jotta saisin enemmän.
Ja niin minä sainkin.

Sain juhlan takaisin jokaiseen juhlapäivään, ja toden puhuakseni arkeenkin. Sain voimaa nousta kun tuntui etten millään olisi jaksanut, jopa hymyillä vaikka sattui. Sain lohdutusta, oman pipien puhaltajan. Sain rohkeutta olla välittämättä muiden mielipiteistä, olla taas vähän lapsellinen, pieni vaikka olinkin iso.

Sain jotain, josta olla avoimen ylpeä ja loputtoman kiitollinen, väsynyt mutta onnellinen. Sain kokea niin suuren rakkauden, että se ihan oikeasti sattuu.

Tämä kaikki, kolmesti.
Niin paljon rakkautta.

Rakas, Nyyti, Muru, Pirpana, Vauva...

Nimen keksiminen lapselle on vaikeaa. Todella vaikeaa. Ainakin kun on melkoisen huono ylipäätään tekemään päätöksiä ja erityisesti koska tämä päätös on ISO, kokonaisen elämän mittainen. En ymmärrä miten jotkut osaavat päättää lapselle nimen jo odotusaikana. Me olemme joka lapsen kohdalla pyöritelleet nimiä etukäteen, listanneet suosikkejamme ja päättäneet katsoa keneltä vauva sitten näyttää, mutta eipä se nimi sieltä vauvan kanssa ole vielä kertaakaan syntynyt.

Felixin ja Stellan nimien taustalla ei ole mitään suuria tarinoita, mutta molempien nimillä on sattumalta latinankielinen merkitys. Lisäksi lasten nimet ovat aika kansainväliset, kaksitavuiset eivätkä ihan yleisimmästä päästä. Molemmilla on yhteensä kolme nimeä, joista yksi on peritty joltain lähisukulaiselta, ja jokaisen perheenjäsenemme nimi alkaa eri kirjaimilla. Näillä kriteereillä sitten nimeä miettimään! "Helppo nakki" kuten Felix sanoisi, erityisesti kun sen nimen pitäisi olla kaiken lisäksi vielä kauniskin, sekä minun, Harrin ja toivon mukaan myös kantajansa mielestä.

Onhan meillä monta ihanaa nimeä jo mietittynä. Itse asiassa näin odotusaikana unta, jossa kuulin päiväkodin pihalla vieressäni seisovan isän huutavan omia lapsiaan, tyttöä ja poikaa. Pojan nimeä en muista, mutta tytön nimestä ajattelin, että tuon haluan tytölleni, jonka jälkeen heräsin. Nimi jäi mieleen ja sen kaveriksi olen miettinyt myös toisen ja kolmannen nimen. Kokonaisuus on Harristakin kaunis, mutta hän odottaa vielä että vastaan tulisi joku ihan tajunnanräjäyttävä. Felix on ehdottanut vauvan nimeksi Kukkaa ja salakavalasti alkanut myös kertomaan kaikille sen olevan jo päätetty juttu. Stella taas on ehdottanut nimeksi Arielia siitä päivästä lähtien kun kerroimme heidän saavan pikkusiskon. 

Kyllä, olen hyväksynyt että tuskin onnistumme löytämään nimen joka täyttää kaikki kriteerini ja se on ihan okei. Silti tiedän että onnistumme keksimään juuri täydellisen nimen juuri ajoissa, sillä niinhän me ollaan onnistuttu jo kaksi kertaa tätä ennenkin. Ja hei onhan tässä sekin hyvä puoli, ettei ole ollut lainkaan vaikeaa olla paljastamatta vauvan nimeä ennen nimiäisiä!

Vai keksikö joku jo täydellisen, kaikki kohdat ruksittavan nimen?
Mikä nimi meidän neidille teidän mielestänne sopisi?

Stella rakkaani,

Täytit juuri neljä, ja miettiessäni näitä neljää vuotta jotka olen saanut äitinäsi viettää, olen todennut sinun olevan hyvin erityinen tyttö.

Olet herkkä ja empaattinen. On uskomatonta seurata minkälainen leijonan sydän voikaan olla nelivuotiaalla. Et voi sietää vääryyttä ja pidät huolta, että kaikkia ympärilläsi kohdellaan oikeudenmukaisesti. Paitsi tietysti isoveljen kanssa voi joskus hiukan vääntää kumpi saisikaan isomman palan haukattua, osaat sinä kyllä totta vie pitää puolesikin. Vaikka kanssasi käydään toisinaan aika hurjiakin tahtojen taisteluita, olen siitä jääräpäisestä puolestasikin valtavan ylpeä. Tiedän että yhdistelmä herkkyyttä ja voimaa oikeassa suhteessa tulee viemään sinut pitkälle.

Syntymäpäivänäsi söimme "herkkuaamiaisen" niinkuin te Felixin kanssa sitä kutsuitte. Vaikka oli päiväkotiaamu, nautimme rahkasta, mansikoista, voileivistä ja kekseistä kaikessa rauhassa, ja sinä kuorit lahjapaketeista hellehatun, uikkarit, siirtokuvatatuointeja, hiuspinnejä ja kimalleliimaa. Päiväkotipäivän jälkeen isi vei teidät jäätelölle ennen kuin palasimme kaikki yhdessä takaisin Felixin kevätjuhlaan, jonka jälkeen haimme toiveesi mukaan pizzat ja söimme ne ulkona. Kotona sinua ja Felixiä odotti vielä yksi yllätys, upouudet polkupyörät.

Oli hauska seurata sinua syntymäpäiväsi ajan, sillä päivän aikana näki jotenkin niin laajan kattauksen juuri sitä tyypillisintä Stellaa. Aamulla ennen kuin annoin lahjasi, halusin että sanomme kaikki sinusta jotain hyvää. Felix sanoi hetkeäkään epäröimättä "Stella on kaunis ja nätti", kun me isin kanssa taas koitimme tiivistää sanamme muutamaan lauseeseen siinä epäonnistuen. Oli ihanaa nähdä miten silmäsi syttyivät loistamaan kun kerroimme ajatuksiamme sinusta. Kiitit kauniisti kaikista saamistasi lahjoista. Päiväkodistasi saamasi kortti oli sinulle suuri ilon aihe ja vaikka illalla olit tyytyväinen saamiisi lahjoihin, tuntui että vielä tärkeämpää oli yhdessä muistella ketkä kaikki olivat sinua viestillä tai puhelulla päivän aikana muistaneet. Se kuvaa minusta juuri sitä, miten ihmiset ovat sinulle niin tärkeitä.

Eilen tunnuit jotenkin suurelta kun otin sinut syliin, vai kuvittelinko vain? Miten sinä kasvatkin niin äkkiä? Kun kysyin sinulta voisitko lopettaa sen, sinä nauroit ja vastasit ettet voi. Nämä neljä vuotta ovat kuluneet niin kovin nopeasti, se tuntuu niin uskomattomalta ja hiukan surulliseltakin. Välillä sinä olet ihan mielelläsi meidän oma pikkuisemme, kun taas toisinaan toteat tiukasti jo olevasi iso tyttö. Toivon että muistat äidin sylissä olevan aina tilaa sinulle, olitpa sitten suuri tai pieni.

Jos et kerran voi lopettaa kasvamista, säilytä edes sydämessäsi se nelivuotias tyttö joka nyt olet, sillä hän on aivan upea tyyppi. Rakastan sinua aivan hurjan paljon.

-Äiti

Huhtikuuhun mahtui tänä vuonna aika paljon kaikenlaista! Hauskinta oli se, miten saman kuun aikana voi olla niin järjettömän kylmää ja suloisen lämmintä. Alkukuusta rakensimme lumilinnaa ja kävimme Ruissalossa katsomassa lähteviä jäitä, kuun puolessavälissä saimme kalamarkkinoilla riisua takkeja ettemme paahtuisi ja loppukuu on nyt sitten ollut jotain siltä väliltä.

Muutenkin tuntuu että huhtikuu on ollut aikamoisen tapahtumarikas ja siksi ajattelin tehdä siitä ihan vaan tällaisen kuvapainotteisen postauksen. Ollaan tosiaan ehditty tehdä perheen kanssa retkiä ja käydä puutarhalla istuttamassa vähän herneen versoja. Itseäni olen hemmotellut esimerkiksi jalkahoidolla ja CC Naantalin ja Seikluksen hostaamalla blogi-illalla. Lisäksi ollaan herkuteltu, käyty kahvilla ja syöty ulkona ihan liikaa. Huhtikuun kohokohtiin kuului ehdottomasti perheen kesken vietetty syntymäpäiväni jonka iltana Harri vei minut vielä Cantina Aztecaan syömään, sekä tietysti herkullinen vappubrunssi, josta lapset olivat aivan erityisen innoissaan.

Ihanasta huhtikuusta täydellisen olisi tehnyt meidän kevätvauvan saapuminen, mutta se jää nyt sitten toukokuun heiniksi. Pian hän on täällä!

Hei hei huhtikuu!

Pakkasin mukaan myös muutamat omat pikkarit, sukat ja tuollaiset saumattomat, pehmeät liivit. Liivinsuojat löytyvät tuosta pienestä pussukasta ja vauvalle otin mukaan ihanan, vähän paksumman harsonliinan. Tuon Stellan aikaisen sairaalakassipostauksen luettuani muistin tosiaan palelleeni osastolla Felixin synnytyksen jälkeen, joten taidan sujauttaa mukaan vielä jonkun neuletakin.

Liewoodin suloinen harso saatu Kukutista.


Pakkasin sekä minun että vauvan kotiutumisvaatteet erilliseen kassiin, jonka sulloin lämpöpussin kanssa turvakaukaloon, jotta Harrin on helppo sitten vaan napata koko paketti kotiutumispäivänä mukaan. Bodyja, housuja ja pipoja pakkasin kaikkia kaksi hiukan eri kokoista- ja mallista, kun tyypin kokoa on hiukan hankala etukäteen arvioida. Lisäksi kassista löytyy sukat, villapuku ja tuollainen topattu trikoinen pikku takki. Uskon näiden riittävän, kun meillä on kuitenkin sitten se lämpöpussi mukana.


Myös itselleni pakkasin kahdet eri housut ja t-paidat samasta syystä kuin vauvalle ja puen sitten ne kummat kiristävät vähemmän. Niiden päälle vetäisen pehmeän pörröneuleen. Ei mitään turhan hienoa vaan suosikkirötväilyvaatteet.

Näiden lisäksi tuli mieleen sujauttaa mukaan vielä ylimääräinen kangaskassi ja pieni muovipussi siltä varalta, että joku taas haluaa tuoda vauvalle jotain tai minulle kukkia. Ajattelin myös käydä ostamassa Harrille jonkun ruuan ja hän saa pakata itselleen vaihtopaidan ja -sukat. Siinä se sitten aika pitkälti olisi.

Aurinko paistaa, istumme koko perhe autoon ja kotimatka saa alkaa.  Tie on mutkainen ja sen reunaa värittävät korkeat havupuut, joiden välissä ajelemme hitaasti, sillä tien kunto ei ole mitä parhain. "Äiti, mulla tulee mummia ihan hirveä ikävä", kuuluu takapenkiltä yhtäkkiä. Pienen miehen tunteet ovat kokoonsa nähden usein yllättävän suuria, eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun käymme tämän saman keskustelun.

"Rakas, tiedätkö kun isi aina sanoo, että kaikilla ikävilläkin jutuilla on hyvä kääntöpuoli? Ikävän kääntöpuoli on rakkaus ja se että sulla on kova ikävä, tarkoittaa että joku on sulle niin rakas, että tulee ikävä kun et ole hänen luonaan. Eikö olekin aika onnekasta, että saa rakastaa jotain niin paljon?"

On myönnettävä, että itsellänikin tulee välillä ikävä lasten mummia, siis anoppiani. Silti, vaikka tasaisin väliajoin otetaan yhteen ja viimeksi pääsiäisenä väännettiin niinkin vakavasta aiheesta kuin lasten pääsiäismunien metsästys. Mutta sepä siinä juuri onkin; kun joku on niin rakas että sitä voi ikävöidä, voi sille turvallisesti vähän kiukutellakin. Onneksi sovinnon jälkeen kaikki on aina ihan tavallisesti ja nauretaan vedet silmissä toistemme kustannuksella, kuitenkin kaikella rakkaudella.

Siinä missä Harri on ollut monessa kohtaa mun tuki, turva ja pelastus, on silläkin ollut aika iso merkitys että naimisiin mentyäni sain elämääni anopin. Anopin, joka väittää, että valitsin mieheni siksi, että saisin nimenomaan hänet anopikseni. Näin meidän kesken juttu ei mennyt ihan niin, mutta kyllä mä olen ollut ihan valtavan kiitollinen hänestä. Omaa äitiä ei voi korvata kukaan, se on selvä, mutta en voi kuvitella monenkaan ikinä onnistuvan sen tyhjän kohdan paikkaamisessa kuin itsepäinen, vahva ja niin suuresti välittävä anoppini.

Tämän tekstin luettuaan hän todennäköisesti toteaa ettei tarvitse nuoleskella ja sitten jakaa postauksen omassa facebook-feedissään sydänsilmäemojin kanssa. Ehkä vahingossa kahdestikin, mutta mitäpä tuosta.

Tuntuu aika uskomattomalta olla nyt tässä. Yhtäkkiä mittarissa on 38 viikkoa, raskaus on täysiaikainen ja vauva voisi rauhassa syntyä hetkenä minä hyvänsä. Merkkejä synnytyksestä ei vielä kuitenkaan ole ja toistaiseksi koen, etten itsekään ole ihan vielä valmis lähtemään synnärille. Viime viikolla synnytystapa-arviossa lääkäri kuitenkin totesi pirpanan olevan jo pää alaspäin ja pikkuhiljaa hän tuntuu painuvan myös alaspäin, mikä tietysti on hyvä ja toivottavaa edistystä. Toivon kovasti tämänkin synnytyksen lähtevän spontaanisti käyntiin, sillä ajatus käynnistyksestä tuntuu vähän pelottavalta.

Ihmeissäni ja kiitollisena olen seurannut kroppaani, kun se jälleen tekee tärkeän työn ja vaihe vaiheelta mukautuu; ottaa vastaan uuden elämän alun, hiljalleen kasvattaa siitä aivan oikean, täydellisen ihmisen ja lopulta valmistautuu saattamaan tämän turvallisesti maailmaan. Siinä missä keho tekee väsyneenäkin tunnollisesti työtään, ei pää tunnu aina olevan ihan menossa mukana, ja toisinaan havahdun yhtäkkiä siihen ajatukseen, että meillä ihan oikeasti on taas pian vauva.

Uskomatonta tai vähintäänkin huvittavaa on myös se, miten ihmeelliseltä, jännittävältä ja uudelta tämä tuntuu näin kolmannella kerrallakin. Kehon muutokset, niihin suhtautuminen, oireiden seuranta, kaikki yhtä hämmentävää kuin esikoista odottaessa, vaikka toisaalta raskaus on ollut taas ihan omanlaisensa. Samalla tavalla olen viikko viikolta lukenut vauvan kehityksestä ja yhtä lailla synnytys jännittää, vaikka nyt vähän paremmin tietääkin mitä on tulossa. Tai siksi ehkä jännittää jopa pikkuisen enemmän.

Kuten sanottu, on tämä kolmas raskaus ollut aivan erilainen kuin ensimmäinen tai toinen. Jokainen raskaus on tietenkin omanlaisensa jo ihan lähtökohtaisesti, mutta myös henkisellä tasolla kaikki on toisin. Välillä olen hämmentynyt ja huolestunut kuin ensikertalainen, toisinaan taas tiedän tasan tarkkaan mistä on kyse ja osaan myös suhtautua sen mukaan. Tärkein oppi edellisistä raskauksista varmasti onkin varmuus siitä, että tämä on ohimenevä, lopulta aika lyhyt vaihe tässä elämässä ja että mä kyllä pystyn tähän vaikka päällä seisten.

Uskon että ainutlaatuisin osa tätä mahdollisesti viimeistä raskautta on ollut saada kokea se yhdessä lasten kanssa. Tulen muistamaan tarkalleen heidän suloiset reaktionsa kun kerroimme heidän saavan pikkusisaruksen ja myöhemmin vauvan sukupuolen. Muistan lämmöllä yhteiset keskustelumme, lasten innon ja sen, miten he aina juoksivat silmät säihkyen painamaan pienet kätensä masulleni ja jääden jännittyneinä odottamaan kun kerroin vauvan potkivan. Juuri nyt tämän ajan päättyminen tuntuu hiukan haikealta, mutta toisaalta en malta odottaa sitä iloa, riemua ja intoa, kun lapset pääsevät vihdoin tapaamaan vauvan. Siitä alkaa jälleen uusi vaihe, uusi seikkailu.

Täällä odotellaan siis vielä ihan rauhallisin mielin, onnellisena ja kiitollisena.
Welcome baby!

Unelmointi on ihanaa, sen jos jotain haluan opettaa omille lapsilleni. Kaiken muun ohella. Tässä yhtenä päivänä unelmoidessa mietin, mistähän nuo rakkaat pienet tyypit mahtavat haaveilla. Juttelimme lasten kanssa Bucket lististä eli ämpärilistasta ja päädyimme sitten kirjoittamaan ne sitten vielä ylös. Tällaisten asioiden toteuttamisesta ainakin kerran elämässä haaveilevat meidän 5- ja melkein 4-vuotiaat.



Felix

• Haluisin tehdä iglun.
• Mennä sinne museoon minne se setä sanoi ettei mahduta (Aboa Vetuksen brunssilla tapahtunutta).
• Haluisin pelata aamusta iltaan.
• Syödä jätskikakkua.
• Tehdä ison Lego-auton.
• Myydä jätskii.
• Matkustaa ulkomaille. Sinne ulkomaille mikä on kaikist lähimpänä Suomea.
• Mennä Legolandiin kesällä.
• Haluun oppii tekemään jätskii.
• Käydä ostamassa puuta, että mä voin tehdä siitä jonkun rakennelman.

En tiedä mistä sanonta "paistaa se päivä risukasaankin" on saanut alkunsa, mutta on sanottava, että joskus sitä toivoo ettei paistaisi. Silloin kun koko perhe makaa viikonloppuna vatsataudissa, täydeltä terältä paistava aurinko tuntuu lähestulkoon nenän edessä heiluvalta keskisormelta. Sitten se vielä lämmittää ikkunan läpi ihan liikaa ja saa telkkarin värit haalistumaan olemattomiin. Yllä olevien kuvien ihanista ulkoiluhetkistä on saanut vain haaveilla.

No mutta täällä sitä ollaan, sairastuvan emäntänä. Ensin oksensi Felix, sitten Stella, Harri ja lopulta minä. Tässä rundissa on mennyt nyt jo yli viikko, eikä meistä siksi ole myöskään mitään kuulunut. Onneksi pahin taitaa olla ohi, vaikka terveiden kirjoissa meistä onkin vasta Felix.

Toinen syy kirjoittamattomuuteen on se, että jäädessäni vihdoin virallisesti äitiyslomalle palautin myös koneeni, eikä mulla täten ole ollut läppäriä käytössä ollenkaan. Yllättävää kyllä, viimeisen viikon aikana pyykkikoneessa ovat pyörineet pyykit huomattavasti tiuhempaan, kuin tietokonehankinnat mielessä. Vaunut sen sijaan tilasin kiireellä, kun kuulin että oksennusauti näillä viikoilla voi käynnistää synnytyksen. Onneksi näin ei ole käynyt, mutta ainakin ne vaunut on nyt sitten vihdoin hankittu.

Postausideoista ei ole kuitenkaan pulaa, päinvastoin, ja odotan vain innolla että toipuisimme nyt kaikki vihdoin ja pääsisin taas kunnon kirjoitusvauhtiin. Onneksi tämä läppäriasia korjaantuu pian ja pöpöilläkin on tapana mennä ajallaan ohi. Auringonpaistekin alkaa jo tuntua ihan omalta mukavalta itseltään.

Vaan tiedättekö mikä tämän kaiken keskellä on lohduttanut kaikkein eniten? Mun perhe, taas kerran. Lapset ovat taas omaan liikuttavaan tapaansa pitäneet toisistaan huolta. Miten ihanaa onkaan huomata miten rakas ja tärkeä voi oma veli tai sisko olla, vaikka aina välillä vähän taistellaankin. Harrin kanssa ollaan molemmat oltu yhtä huonovointisia, mutta silti yritetty pitää lapsia ruuassa, pyykkivuorta kurissa ja hoitaa lasten iltatoimet tasapuolisella yhteispelillä. Lasten mentyä nukkumaan ollaan maattu olkkarin lattialla patjalla toisiamme käsistä pidellen, sillä luin hiljattain sen lievittävän kipua. Siinä samalla patjalla ollaan koko perhe nukuttu myös päiväunia ja oltu lähekkäin.

Myötä- ja vastoinkäymisissä, eikö vaan?

Viisi vuotta sitten minun ei olisi pitänyt kuin iloita pienestä, vielä nimettömästä vauvastani, esikoisestani. Ainut sumu, jonka olisi pitänyt sekoittaa pääni, oli se vauvakuplan aiheuttama. Mutta sumussa kävelin silti vaunuineni kohti sairaalaa katsomaan sinua viimeisen kerran. Silitin kylmää otsaasi ja pitelin kalpenevaa, kellertävää kättäsi. Se oli epätodellista. Siinä sinä lepäsit meidän keskellämme vielä vaivoin hengitellen, mutta samalla et ollut enää siinä.

Elämä on jatkunut. On ollut pakko ja hyvä niin, mutta en minä ole unohtanut. Oikeastaan joskus unohdan hetkeksi, että olisi edes mahdollisuus unohtaa. Unohdan, ettei sinua enää ole ja melkein jo soitan sinulle kun jotain tärkeää tapahtuu. Silloin muistaminen sattuu, mutta enemmän sattuu ajatella, muistanko varmasti naurusi tai äänesi. Muistanko miltä tuoksuit tullessasi pakkasesta sisään ja kumartuessasi antamaan hyvänyönsuukon, kun en ollutkaan vielä nukahtanut? Muistanko miltä tuntui halata sinua silloin, kun eniten kaipasin halausta? Jos en muistaisi, olisinko pettänyt sinut – olisitko sinä minuun silloin pettynyt?

Joskus elämä tuntuu kyllä hetkeksi katoavan, maailma päättyvän ja happi loppuvan. Tiedän että sitä kutsutaan ikäväksi, mutta noina hetkinä nimityksillä ei juurikaan ole merkitystä. Noina kaikkein huonoimpina hetkinä, kun en osaa kuin itkeä ja huutaa, en toivo että olisit täällä näkemässä tai kuulemassa, sillä et sinä olisi halunnut minulle sellaista. Mutta sittenkin, on myös hyviä hetkiä joina toivoisin, että voisit nähdä minut ja olla minusta ylpeä. Ja sellaisia haikeita, joina toivoisin, että voisit tulla lohduttamaan. Elämä on usein heikkouden ja vahvuuden välissä tasapainoilua. Joskus on uskallettava tuntea heikkoutta ja rikkinäisyyttä voidakseen olla ehjä.

Kaipasin sinua tänään, kaipaan sinua viiden vuoden kuluttuakin.

Lauloin tuota Jipun kappaletta joskus kauan sitten, ennen kuin häistä, lapsista tai edes seurustelusta oli puhetta. Harri oli pahoittanut mun mielen ja huomauttanut, ettei hän aikonut rakastua. Siitä ollaan tultu pitkä, kuoppainen matka tähän hetkeen. Ei meillä ole ollut aina helppoa, mutta ei koskaan erityisen vaikeaakaan, sillä toisen tukeen on aina voinut luottaa.

Näiden vuosien aikana olen oppinut, ettei tuo mies ole lainkaan huono. Tottakai se mokailee ja sillä on omat, ärsyttävät tapansa. Mutta se on hyvä mies ja sillä on kaunis sydän.

Ystävänpäivänä se tuo K-marketista Pirkka-tulppaaneja ja Panda-suklaata, mutta ihan tavallisena lauantaina, jonka olen voinut vähän huonosti, saankin sidotun kukkakimpun ja juuri sen haluamani muumimukin, mitä en ole itse raaskinut ostaa.

Se opiskelee netistä, miten voisi helpottaa mun raskausoireita, tuo mulle rautaa appelsiinimehun kanssa, hieroo levottomia jalkoja ja rauhoittelee kärsivällisesti paniikkikohtauksen toisensa jälkeen.

Se tutkii uuden lempisuklaani käärepaperia tarkasti ja lopulta nappaa siitä kuvan kännykällä, jotta osaa pahan paikan tullen tuoda oikeaa lohtusuklaata.

Se on aina mun puolella. Silloinkin kun mä olen itseäni vastaan.

Ja mikä tärkeintä, juuri kun peilistä katsoo niin uupuneen, kulahtaneen näköinen tyyppi, että tekisi mieli vähän itkeä, se tulee viereen, kertoo kuinka kaunis olen ja halaa tiukasti.

Joskus tuntuu että se on vähän liian hyvä mulle.