Viisi vuotta sitten minun ei olisi pitänyt kuin iloita pienestä, vielä nimettömästä vauvastani, esikoisestani. Ainut sumu, jonka olisi pitänyt sekoittaa pääni, oli se vauvakuplan aiheuttama. Mutta sumussa kävelin silti vaunuineni kohti sairaalaa katsomaan sinua viimeisen kerran. Silitin kylmää otsaasi ja pitelin kalpenevaa, kellertävää kättäsi. Se oli epätodellista. Siinä sinä lepäsit meidän keskellämme vielä vaivoin hengitellen, mutta samalla et ollut enää siinä.

Elämä on jatkunut. On ollut pakko ja hyvä niin, mutta en minä ole unohtanut. Oikeastaan joskus unohdan hetkeksi, että olisi edes mahdollisuus unohtaa. Unohdan, ettei sinua enää ole ja melkein jo soitan sinulle kun jotain tärkeää tapahtuu. Silloin muistaminen sattuu, mutta enemmän sattuu ajatella, muistanko varmasti naurusi tai äänesi. Muistanko miltä tuoksuit tullessasi pakkasesta sisään ja kumartuessasi antamaan hyvänyönsuukon, kun en ollutkaan vielä nukahtanut? Muistanko miltä tuntui halata sinua silloin, kun eniten kaipasin halausta? Jos en muistaisi, olisinko pettänyt sinut – olisitko sinä minuun silloin pettynyt?

Joskus elämä tuntuu kyllä hetkeksi katoavan, maailma päättyvän ja happi loppuvan. Tiedän että sitä kutsutaan ikäväksi, mutta noina hetkinä nimityksillä ei juurikaan ole merkitystä. Noina kaikkein huonoimpina hetkinä, kun en osaa kuin itkeä ja huutaa, en toivo että olisit täällä näkemässä tai kuulemassa, sillä et sinä olisi halunnut minulle sellaista. Mutta sittenkin, on myös hyviä hetkiä joina toivoisin, että voisit nähdä minut ja olla minusta ylpeä. Ja sellaisia haikeita, joina toivoisin, että voisit tulla lohduttamaan. Elämä on usein heikkouden ja vahvuuden välissä tasapainoilua. Joskus on uskallettava tuntea heikkoutta ja rikkinäisyyttä voidakseen olla ehjä.

Kaipasin sinua tänään, kaipaan sinua viiden vuoden kuluttuakin.