Lapsena sitä usein toivoi, että kasvaisi isommaksi, aina aikuiseksi asti. Isommat saivat tehdä jännempiä juttuja, aikuiset ihan mitä tahansa. Nyt pienten lasten äitinä toivon usein että voisin taas olla enemmän heidän kaltaisensa. Elämään hetkessä, olemaan huoleton ja näkemään ympäröivät ihmeet.

Kun me aikuiset ajattelemme kuralammikkoa, se on yleensä jotain, mitä nimenomaan emme ajattele. Kierrämme lammikon automaattisesti, suurempia miettimättä ja jatkamme matkaa, kohti tärkeää määränpäätämme.

Alkuviikosta tyttäreni kohtasi kuralammikon ensi kertaa. Se oli ensimmäinen asia joka kiinnitti hänen huomionsa kun saavuimme leikkipuistoon. Hän pysähtyi sen ääreen ja tunnusteli vettä ensin varoen, katseli miten oranssi kumisaapas rikkoi sileän pinnan väreileväksi. Nopeasti pienet jalat saivat vauhtia alleen, ja rapaiset roiskeet lensivät yhä pitemmälle.

Vaihto lätäköstä toiseen. Entä yltäisivätkö pikkujalat molempiin lätäköihin niin, että voisi seistä niissä yhtä aikaa? Jos käsiäkin hiukan venyttäisi eri suuntiin, riittäisikö pituus sitten? Niin, ne kädet. Voisiko niilläkin kokeilla? Ensin varovasti sormen päät viileään veteen, lopulta hihoja myöten ruopimaan pohjan märkää hiekkaa. Entä jos istun tähän, tai entä jos vaikka hiukan makaankin?

Lammikon pinnasta heijastuu pala taivasta, minä huomaan ja muistan huomanneeni sen joskus aiemminkin. Joskus kauan sitten. En minä sano että meidän pitäisi kaikkien lähteä lätäköihin polskimaan  tai että onni löytyy kuralammikosta. Mutta olisi tarpeen opetella pysähtymään, jotta voisimme nähdä kaiken kauneuden.

Lätäkön ihmettelyn jälkeen kuvaan ilmestyy rämisevä ruohonleikkuri. Sekin kiinnostaa, mutta sitä tarkastelemme vain kaukaa, sillä se on myös vähän pelottava. Lapsi kiipeää syliin ja painaa poskensa omaani vasten. Kiedomme kädet tiukasti toistemme ympärille ja siinä me istumme auringon syleilyssä, äiti ja tytär. Hän katse tiukasti leikkuriin liimattuna, minä silmät kiinni ja kiukan kyynelissä. Tämä hetki on ihmeellinen. Tämä hetki on kaunis.

Tässä hetkessä päätän, jälleen, että äidin syli on aina auki, jopa kurassa uineille lapsille.

Rakas pieni kuusivuotiaani, milloin sinusta tuli noin iso?

Sinä aloitit juuri esikoulun, enkä tiedä kumpi meistä on ollut siitä enemmän järkyttynyt. Sillä kyllä minä näen että sinuakin jännittää vaikka sanot muuta, tunnenhan sinut paremmin kuin kukaan toinen. Mutta siitäkin huolimatta minun on vaikea arvioida mikä menee eskarijännityksen piikkiin ja mikä on edessäsi yhä enemmän ja enemmän avartuvan maailman käsittelyä.

Kun minä olin pieni, sinun ikäisesi, minäkin pelkäsin joskus. Paljonkin. Painajaisia, pimeää, että jotain pahaa tapahtuu. Nyt minä tunnen itseni taas pieneksi kun seisomme yhdessä uuden edessä, pelkäänkin hiukan. En sitä, ettet sinä pärjäisi. Sinussa on varmuutta, tiedonjanoa, uteliaisuutta ja unelmia. Mutta joskus minua huolettaa  muut tiellesi osuvat; ymmärtävätkö he ainutlaatuiset piirteesi, näkevätkö he sinun vahvuutesi, kohtelevatko he sinua hyvin ja kunnioittavasti? Osaanko auttaa sinua kaveripulmissa tai matikan tehtävissä? Muistatko sinä turvautua minuun ongelmissasi? Uskallatko kertoa mokanneesi, vaikka pelkäisit että suutun?

Rakastan sinua niin valtavasti, tiedäthän sen? Olen ylpeä miten täynnä rakkautta sinä olet, miten olet aina siskojesi puolella ja pidät heistä huolta. Ja muistakin! Muistat iltarukouksessa ystävää jolla on jalka kipeä ja kannat sänkyni viereen vettä sekä kuplilla että ilman kun olen flunssassa. Olet äärimmäisen tarkkaavainen ja fiksu, painat mieleesi asioita jotka sitten osaat yhdistää oikeassa kohdassa uudeksi tiedoksi. Ihailen sitä, miten löydät aina ratkaisun asiaan kuin asiaan. Niin ja uusia ystäviäkin sinä löydät missä ikinä kuljemmekaan! Olet kovin taitava tosi monessa. Kunhan vielä muistaisit, että vain harjoitus tekee mestarin, eikä kukaan ole paras heti ensiyrittämällä.

Sinä olet aina minun rakas esikoispoikani, pikkuiseni, ja meidän rakkautemme tulee säilymään aina yhtä vahvana, arvokkaana ja ainutlaatuisena, toki tietysti muuttaen muotoaan. Mutta sinä kasvat joka päivä enemmän sinuksi. Yhtäkkiä et tarvitsekaan minua kaikkeen. Yhtäkkiä on asioita joita en tiedä. Sinulla on omia juttuja, omia kiinnostuksen kohteita. Se on minusta hienoa ja katson kasvuasi, innostumisiasi ja uusia taitojasi ihaillen, ylpeänä ja kannustaen, mutta samalla se kaikki muistuttaa siitä kipeästä tosiasiasta, että sinä kasvat minusta hiljalleen irti. Niin luonnollista, mutta silti sydämessä tuntuu sama tuttu paino kuin niin usein ennenkin...

Ja kouluunko muka ensi vuonna? Onkohan esikoulun loppujen lopuksi sittenkin tarkoitus valmistaa vanhempia tulevaan enemmän kuin lapsia?

Selailin jokin aika sitten omia vanhoja postauksiani ja törmäsin haastatteluun johon olen kerännyt lapsilta vastaukset 2016 lokakuussa, ja koska näitä on niin hauska aina lukea, ajattelin näin hiukan vielä äitienpäiväfiiliksissä jakaa teillekin meidän sanavalmiiden lastemme ajatuksia minusta. Vanhan postauksen löydät täältä.

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle ? 
F: Olet rakas.
S: Että sä oot mun rakas.

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi? 
F: Että lapsesi sanoo että: "olet rakas."
S: Siivoominen.

3. Mikä tekee surulliseksi ? 
F: Ää... No, että sanoo et: "äiti on tyhmä."
S: Jos äidin jalat sattuu.

4. Miten äiti saa sinut nauramaan ? 
F: No vaikka tälleen. *Irvistelee*
S: Kun se pelleilee ja hassuttaa.

5. Millainen äitisi oli lapsena ? 
F: Aina kun vanhempasi suuttui, et virnuillut.
S:  Semmonen että se söi ekana karkit, ja H myöhemmin.

6.Kuinka vanha äitisi on ? 
F: Kuinka vanha mummi on? Kakskytseitkyt!
S: Viiskyt vuotta. 

7. Kuinka pitkä äitisi on ? 
F: Seitkyt senttiä.
S: 10 metriä.

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa ? 
F: Olla lasten kanssa.
S: Kuvaaminen.

9. Mitä äitisi tekee kun et itse ole paikalla? 
F: Syöt meidän karkit. Ha, helppo vastaus.
S: No joskus silloin kattoo telkkuu. Eli telkkarii.

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa niin miksiköhän ? 
F: Koska olet ollut bändissä. Ha, helppoa!
S: No koska se olis syönyt. 

11. Missä äitisi on tosi hyvä ? 
F: Laulamisessa.
S: Kokkaamisessa.

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan ? 
F: Tietämään kenen karkkipussi on mikäkin.
S: Rakentamisessa.

13. Mitä äitisi tekee työkseen ? 
F: Hoitaa vauvaa.
S: Kuvaa.

14. Mikä on äitisi lempiruoka ? 
F: Parsa.
S: Makarooni.

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi ? 
F: Koska hän synnytti minut. 
S: Siksi kun se auttaa meitä siivoomaan.

16. Jos äitisi olisi sarjakuvahahmo, kuka hän olisi ? 
F: ...Nakki? Elävä nakki.
S: Merenneito.

17.Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä ?
F: Joskus askarrellaan.
S: Leikitään Eimin kanssa.

18. Mitä samaa sinussa ja äidissäsi on ? 
F: Joskus oli vaalee tukka. Iho.
S: Tukka. Tukka menee samalla tavalla ja se on samalla tavalla tällä hetkellä.

19. Mitä eroa teissä on ? 
F: Geenit. Geenit on erit koska mulla palaa helposti korvat ja sul ei.
S: No, kun sä oot isompi.

20. Mistä tiedät että äitisi rakastaa sinua ? 
F: Kosk eka hänel ei ollu yhtäkään lasta ja must tuli ensimmäinen.
S: Siitä kun se on kertonut.

21. Mikä on äitisi lempipaikka ? 
F: Sama missä lapsesi on.
S: Towerpark. 

On lauantai-ilta, kun juoksen kaupungin halki. Harpon vesipullojen kanssa kaupasta puistoon, jossa lapseni ovat säntäilleet itsensä näännyksiin. Kiitäessäni ravintoloiden terassien ohi, ehdin rekisteröidä ihmiset, jotka ovat tulleet istumaan iltaa. Suomalaiseen tapaan he uhmaavat koleaa säätä,  sillä nyt on toukokuu, eli melkein kesä. Ja kun on melkein kesä, on terassikelit.

Huomaan hiukan kadehtivani juhlapukuisia ihmisiä, jotka vaikuttavat niin huolettomilta. Ilta on aluillaan, lasissa kuohuvaa ja huolella valittu seura, jonka kanssa nauraa ja parantaa maailmaa. Nimenomaan sitä huolettomuutta koen toisinaan kaipaavani, kun päivä on suoritettu ja rojahdan uupuneena Netflixin ääreen. Tai kun kiirehdin vesipulloja puistoon ja tiedän, että iltatoimet on vielä jaksettava rutistaa.

"Minkähänlaista mun elämä olisi nyt, jos mulla ei olisi lapsia?" huomaan pohtivani, kun puisto häämöttää jo ihan nurkan takana. Se ei ole mikään haave, vain ajatusleikki, eikä sitä tarvitse käydä pitkään. Tiedän että jos minä, siis minä, olisin juuri nyt tässä näin ilman perhettä, tekisin varmaan kaikkeni saadakseni sellaisen. Minä olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten minulle lapset ovat olleet juuri se pala, joka on täyttänyt aukon sydämessäni. Tämä on minun toteutunut unelmani, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Minä tiedän mitä kaipaus on. Sellainen kaipaus, minkä rinnalla pieni vapaudenkaipuu kalpenee. Tänä kauniina juhlapäivänä, jona saamme juhlia suurta rakkautta ja kiitollisina sekä vastaanottaa että ojentaa toinen toistaan sydäntälämmittävämpiä onnentoivotuksia, myös monet meistä kaipaavat. On meitä, jotka antaisivat paljon voidakseen kiittää omia äitejään tai isoäitejään. On heitä, joiden aamukahvia ei kukaan kanna sänkyyn itsetehdyn kortin kanssa, syystä tai toisesta. Heitä, joiden on vaikeaa löytää tästä päivästä iloa, sillä se on vain muistutus kaipauksesta, jota vain voi tuntea lapsi, jonka äiti ei ikinä ollut läsnä henkisesti tai fyysisesti.

Minä tiedän, että kaikkien "maailman paras äiti"-korttien, mansikkakakkujen ja kukkakimppujen keskellä on meitä, joille tämä päivä on kaikessa kauneudessaan vaikea. Sillä tässä minä olen, kyyneleet silmissä vuorotellen onnesta ja ikävästä. Katkeransuloista. Mustaa ja valkoista.

Äidilleni, joka antoi minulle äidin mallin ja rakasti ehdoitta.
Lapsilleni, jotka ovat tehneet minusta äidin, ja jotka jatkuvasti hämmästyttävät minua.
Heille, jotka ovat tehneet minusta minut.

Ja sinulle, joka nyt luet tätä, haluan toivottaa mitä kauneinta päivää sen kaikkine sävyineen.