Paidat / Kappahl Newbie

Housut / Kappahl Newbie & Lindex

Joulun alla yksi, kuitenkin varsin pieni stressin aihe oli kauniit, juhlavammat vaatteet lapsille pyhiksi. Mulla itsellä on ollut tapana laittaa aattona ihan mekko sukkahousuineen, vaikka ihan perheen kesken ollaan oltukin. Se on ollut yksi kiva jouluperinne, joka on tehnyt juhlasta vielä entistä erityisemmän, joten haluaisin jatkaa sitä tapaa myös omien lasten kanssa.

Halusin kuitenkin ostaa sellaisia vaatteita, joita voisi käyttää myös muissa juhlatilaisuuksissa, ja vaikka kuinka pieni pieni punaharmaa ristipistoin koristeltu röyhelöinen mekko näytti suloiselta, olisi tuntunut aika tyhmältä ostaa vaate, jota voi käyttää tasan sen yhden kerran, koska kuitenkin se olisi ensimmäisen kerran jälkeen ollut pesussa, ja minähän en muuten joulun pyhinä ala pyykkäämään.

Olen varmaan aika tavallinen äiti kun sanon, että tykkään pukea lapset arkeen kauniisti ja juhlaan vähän spessusti. Tykkään kauniista vaatteista, ja välillä meillä näkyy farkkujakin lasten jaloissa, mutta parhaita ovat aina ne pyhävaatteet, jotka juhlavuudestaan huolimatta tuntuvat lapsen päällä mukavilta. Vaikka meillä ei kyllä menoa ole haitanneet niin Levikset kuin frillahameetkaan. 

Olin luonnollisesti ihan fiiliksissä kun löysin ilman sen kummempaa etsimistä Kappahlin Newbie -osastolta Felixille harmaat housut, jotka ovat malliltaan kuin puvunhousut, mutta materiaali on pehmeää trikoota. Jouluaattona Felix ei olisi halunnut ottaa niitä ollenkaan pois, mistä olin aika hyvilläni, sillä muistan lapsuudesta veljeni päinvastoin taistelleen kaikkia juhlavaatteita vastaan. Nämä pöksyt saavat siis ainakin tällä käyttökokemuksella kymmenen pistettä. Stellalla taas oli aattoiltana päällä supersuloinen Newbien kukkamekko, jonka ostin tässä joulun alla, mutta jolle varmasti on käyttöä ympäri vuoden.

Newbiet ovat meillä muutenkin aika mieleisiä juuri siitä syystä, että ne ovat riittävän siistejä juhlaan ja sopivan mukavia arkeen. Hinta-laatusuhde on mielestäni myös erinomainen, eikä minulla ole ollut valittamista kuin yksistä vauvakoon pöksyistä, jotka menivät aika äkkiä kamalan nukkaisiksi. Näitä vaatteita siis löytyy jatkossakin meidän kaapeistamme.

Ja aika ihanat kuvat muuten, eikö vaan! Ihana ystäväni Kira, joka on aikaisemmin kuvannut myös esimerkiksi raskauskuviani nappasi nämä pari päivää ennen aattoa. Ihan mahtavaa, että meillä on tällaisia omia hovikuvaajia. Kuvista tulee vielä asteen verran erityisempiä, kun ne ottaa joku meille ja lapsille tärkeä. Mahdollisista muokkausmokista voikin sitten syyttää jotain ihan toista...

Piti kirjoitella ihan muusta, mutta nämä tänhetkiset fiilikset vievät juuri nyt voiton. Mun nimittäin piti myös olla stressaamatta tästä joulusta, mutta jotenkin kävi niin, että sovimme tänään Even kanssa käyvämme nopeasti Myllyssä hakemassa viimeiset lahjat. Tämän jälkeen piti tulla kotiin siivoamaan. Vaan ehkä teilläkin alkoi jo "nopean shoppailureissun kohdalla" hälytyskellot soimaan, nimittäin kaksi äitiä, neljä lasta ja nopea ostosreissu eivät vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Aivovammainen veto, kuten totesin kävellessämme vihdoin ulos kauppakeskuksen ovista.

Olen ihan hirveän onnekas, kun mulla on Even kaltaisia mammakavereita, joiden kanssa ollaan samassa veneessä, molemmat välillä airot vähän hukassa, ja ajatellaan vanhemmuudasta aikalailla samalla tavalla. Ai että me nauroimme, kun miettiessämme seuraavaa peliliikettä pohdin, saisiko jostain karkkia, ja Even välitön vastaus oli: "Joo! Hyvä idea!" Aina ei jaksa edes pyrkiä täydellisyyteen.

Karkkisuunnitelma vaihtui jäätelöihin, ja pehmispyörrettä nenän alla pohdin sitä äitiyden ydintä lähes itkua vääntäen. Tiedättekö, kun lapset ovat saaneet ihan liikaa virikkeitä ja sokeria, ja juoksevat ympäri seiniä? Musta on viime aikoina tuntunut, että meno on meillä päivittäin aika samanlaista, vaikka tällaiset jäätelöpäivät eivät meillä ole edes kovin yleinen juttu. Mutta mulla on aivan ihana, huomaavainen, empaattinen ja sosiaalinen poika, jota rakastan yli kaiken, eikä hän nyt yksinkertaisesti voi sille mitään, että häntä vain sattuu kiinnostamaan aivan kaikki, ja siksi kaikki pitäisi saada omaan käteen tutkittavaksi. 

Lapsen aito kiinnostus ja ihmetys ympäröivää maailmaa kohtaan on ihailtavaa - ja ihan hiton raskasta. Tänään pyysin poikaa kolmatta kertaa lopettamaan metallisen penkin työntelyn, sillä se aiheutti korvia raastavaa ääntä. "Äiti, tämä on orkesteri", hän vastasi hymyillen ja rummutti penkin pintaa. Siinäkin kohtaa meinasi mennä itkuksi. Niin rakas, se on tosi hienosti keksitty. Valitettavasti minä ja muut aikuiset vaan ärsyynnytään metelistä. Sitten hän kiipesi korkean vaippapakkauspinon päälle ketterästi kuin Gustafsson. 

Aikamoinen meininkihän meillä oli ihan koko ajan. Yksi ehti nappaamaan ranskalaisen lattialta suuhun, yksi vitkutteli liukumäessä muiden tukkeena, yksi huusi jos joutui rattaisiin ja yksi halusi ottaa kaiken irti lähtevän messiin. No okei, mun lapset. Päätettiin sitten, että ensi vuonna ei käydä tällä kokoonpanolla yhdessäkään kauppakeskuksessa. Sen sijaan pakataan voileivät ja mehupullot mukaan, ja painutaan metsään, missä lapset voivat ihan vapaasti leikkiä orkesteria, huutaa päät punaisina ja poimia matkamuistoksi niin paljon käpyjä kuin rattaiden tavaratilaan mahtuu!

Sitä paitsi, mitä me edes ylipäätään tehtiin siellä ostoskeskuksessa? Miksi hankkiuduimme tarkoituksella sille kaikelle stressille alttiiksi? Enkö mä juuri eilen luvannut itselleni lahjaksi stressittömyyttä? Koskahan saan sen rennon vaihteen päälle? Jouluaattona? Aika näyttää...

Siispä päinvastoin, tarpeellisten tavaroiden listaltani löytyy sadetakki, jotta voin iloisin mielin ulkoilla lasten kanssa säällä kuin säällä, perhekalenteri, joka on yksinkertaisesti fiksu ratkaisu arjen hallitsemiseen sekä mortteli, jota olen silloin tällöin huomannut keittiössä kaipaavani. Marimekon lahjakortti olisi myös mieluinen lahja, jolla hankkisin varmaan raidallisen kylpypyyhkeen tai Kaivo-pussilakanasetin meillä asustavien parittomien kappaleiden kavereiksi.

Felix näkee toisinaan pahaa unta ja herätessään hipsuttelee sänkyymme. Muistan miten pimeä pelotti lapsena, joten yövalo olisi mielestäni fiksu hankinta meidän perheeseemme. Muumeja ei näe Netflixistä, Areenasta eikä edes kakkoselta nykyään, joten DVDt taitavat olla ainoa vaihtoehto niiden katseluun. Nalle-unikaveri taas on ollut pojan ainoa joululahjatoive, ja siksi aion sen toteuttaa, vaikka pehmoleluja meillä riittääkin. Felix ilahtuisi myös lisäpaloista Brion junarataan ja äiti ihan tavallisista collegehousuista ja leggingseistä.

No entäs sitten meidän perheen isi? Se, jolle keksii aina lahjaksi ne samat jutut  - sukat, kahvimukin ja kuulokkeet. Ja nekin jäävät käyttämättä tai häviävät johonkin. Mutta Harri on mies, joka ei tarvitse muuta kuin sukat, nappikuulokkeet, lehtiön ja tusseja. Niinpä olenkin melkein joka vuosi ilahduttanut häntä myös aineettomalla lahjalla, kuten purkillisella treffi-ideoita, ja ne ovatkin kuulema olleet niitä parhaita lahjoja. Ehkä luotan niihin tälläkin kertaa.

Minkälainen lahjapolitiikka teillä on? Mitä te olette hankkineet miehillenne?

Mulla on tällä hetkellä vähän kaksijakoiset fiilikset joulusta. Toki jouluihmisenä (ilmeisesti äidin puolelta periytyvä geenivirhe, johon ei ole löydetty hoitokeinoa, mutta joka onneksi on aika harmiton) olen innoissani joulun tulosta ja kaikesta ihanasta puuhastelusta, paketoinnista ja salaisuuksista, mutta hetkittäin joulufiilis tuntuu olevan aika hukassa.

Joulutunnelman latistajaksi olisi helppo syyttää säätä, mutta täällä eteläisessä Suomessa asuvana olen jo hyväksynyt sen faktan, että todennäköisesti ainoan vilahduksen lumesta aattoaamuna voi nähdä aamupäivän piirretyissä. Ja sekin on ihan okei, sillä sisällä me kuitenkin enimmän osan joulustamme vietämme, ja kynttilät ja jouluvalot tekevät ihan yhtälailla tunnelmaa.

Merkittävin syy ristiriitaisiin fiiliksiin on se, että vuosia jatkuneita aattotraditioita ei enää ole, vaikka kukaan ei edes kysynyt mun mielipidettä aiheeseen. Äiti oli tietysti merkittävin pala jouluamme. Hän rakensi meille jouluperinteet, hän leipoi, askarteli kanssamme, koristeli, paketoi, kokkasi ja kirjoitteli meille hassuja kirjeitä, jotka joulukalenterina toimiva pingviinimme muka toi.  Sitten tuli joulu, jona hän ei tehnyt mitään noista asioista. Hän ei edes istunut joulupöytään kanssamme.

Äidin viimeisen joulun jälkeen tuli Felix, sitten Stella ja sen jälkeen suvussamme on tapahtunut muitakin muutoksia. Isojakin, niin isoja, että meidän aattomme näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Ja se on se, mikä stressaa. Ei ole enää tuttua kaavaa, ei vanhoja perinteitä. Tämä on sellainen muutos, josta en pidä, ainakaan näin aluksi, muttei se silti tarkoita, etteikö se voisi olla hyvä asia.

Vuosi vuodelta olen alkanut yhä enemmän ymmärtää, ettei joulun tarvitse olla kontrolloitavissani ollakseen paras joulu by far. Minun on aika olla se, joka taikoo ihanan, kutkuttavan odotuksen ja satumaisen aaton omille lapsilleni. Ja he tekevät saman takaisin minulle, sillä joulu ei ole äitien taidonnäyte tai yksi valtava DIY-projekti. Joulu on yhdessäoloa, ja siksi se on tehtävä alusta asti yhdessä. Aion heittää jouluisen vaatimuslistani menemään ja annan lasteni osallistua, eikä vain ihastella vierestä. He saavat leipoa joulutortuista kärpäsen ja lentokoneen muotoisia, koristella joulukuusen vaikka duploilla ja askarrella juuri sellaisia kortteja kuin tahtovat. Kunhan kaikilla on kivaa yhdessä.

Kai sitä on tullut vanhaksi kun aina juuri silloin, kun pitäisi lähteä reissuun, ohikiitävän hetken tekisi mieli vain jäädä kotiin, kun ei millään jaksaisi lähteä. Ja silti lopulta reissussa on ihan superhauskaa, ja kotiin kiva palata. Toinen aikuistumisen merkki, jonka huomasin viikonloppuna, oli bussimatka ilman eväitä. Evääthän ovat olleet se koko pointti kaikilla reissuilla, ja perille pääsy hyvänä kakkosena, mutta tällä kertaa en edes muistanut kaivata mitään naposteltavaa. Koitin korjata tilannetta paluumatkalla, mutta ei mun sittenkään tehnyt mieli suklaata, ja päädyin jopa nukahtamaan bussiin. Ikä ei tule yksin?

Meillä on ollut tässä aika hektinen loppusyksy tai alkutalvi, miten sen nyt ottaa. Harrilla on ollut paljon töitä, mulla on ollut jonkin verran töitä ja paljon muuta ohjelmaa lasten kanssa ja ilman. Ollaan käyty teatterissa, verkostoitumassa, erilaisissa tapahtumissa, ollaan askarreltu ja puuhasteltu. Kaikkea kivaa, mutta silti aika uuvuttavaa, kun menoja on soviteltu yhteen, ja usein menty aika läpystä vaihto -meiningillä, eli toisin sanoen parisuhteeseen on ollut mahdollista panostaa lähinnä lasten nukkumaanmenon jälkeen, jos silloinkaan.

Mulle on jo lapsuudesta jäänyt mieleen, kun pääsimme isän kanssa Vanhan suurtorin joulumarkkinoille, ja ostin sieltä omilla viikkorahoilla pienen tonttutytön äidille joululahjaksi. Siitä lähtien kaikenlaiset markkinat ja myyjäiset ovat tuoneet aina sitä oikeaaa joulun tunnelmaa. Nyt aikuisena taas olen oppinut arvostamaan kotimaista designia, tuotantoa ja yrittäjyyttä, joten joululahjojen hankkiminen suomalaisilta yrittäjiltä on mun mielestä paras lahjavinkki ikinä!

Eilen kävin Turun taideakatemian joulumyyjäisissä, jotka ovat avoinna Köysiratagalleriassa Linnankadulla aina sunnuntaihin asti. Jos viikonlopuksi ei ole vielä tekemistä, on keskustasta aika kiva matka kävellä joen vartta pitkin Varvintorille myyjäisiin, ja poiketa siinä matkalla vaikka Rantakerttuun lounaalle. Tuota keskusta-Varvintori-väliä tuli kesällä kuljettua, ja se onkin muodostunut mulle yhdeksi lempijutuksi tässä kotikaupungissani. Matkan varrella oleva Barkerin puisto on kylläkin kesän jälkeen pistetty remonttiin, mutta näillä keleillä sitä melkein mieluummin juo kupillisen kahvia vaikka juuri Rantakertussa, sillä aikaa kun lapset leikkivät junaradalla.

Ja mitä tulee sitten siihen joululahjapuoleen, taideakatemian myyjäisistä löytyy varmasti lahjaideoita, erityisesti maalaustaiteen ja taidegrafiikan ystäville. Maalaukset olivat niitä hintavampia tuotteita, mutta oli siellä myynnissä myös postikortteja ja edullisempaakin lahjatavaraa. Itse mietin pitkään söpöjen käsintehtyjen vihkojen ostamista, mutta kun en keksinyt niille sopivaa käyttötarkoitusta nappasin kuitenkin mukaan vain suloisen mekon Stellalle, joka varmasti tulee kuvissa vilahtelemaan vielä jonakin päivänä, mutta sovitusvaiheessa malli tahtoi olla mieluummin sylissä kuin kuvattavana.

Jos nyt oikein innostuu markkinahumusta, on Turussa tänä viikonloppuna tarjolla myös ihastuttavan Turku Design Now -porukan joulumyyjäiset, Tuulenpesän järjestämä käsityöläisten joulutori Hansassa sekä Vanhan Malmin joulumarkkinat Paraisilla. Tampereella taas on tarjolla Tallinpihan joulu sekä niin ihanalta vaikuttava Designtori, että melkein harmittaa lähteä Helsinkiin, mutta onneksi siellä ihan kivana reboundina odottavat ainakin Tuomaan markkinat ja eräässä FB-ryhmässä minulle vinkattu Xmas Garage. Ei mikään huono kattaus ollenkaan!

Nyt jos koskaan on paras hetki vinkata ne kaikkein parhaat myyjäiset ja markkinat, ja ilmiantaa toimivimmat lahjavinkit. Mistä siis paras joulutunnelma? Ja mitä lahjaksi sille, jolla on jo kaikkea?

Puolitoistavuotisneuvolaan piti täyttää kysely, jossa ensimmäisenä tiedusteltiin, mikä lapsessamme ilahduttaa. Miten helppo ja samalla niin vaikea kysymys, johon Harrin vastaus oli "kaikki." Totesin, ettei itseäni ihan erityisesti ilahduta kakkavaippojen vaihto ja väsykiukkuilu, mutta toisaalta sehän tässä ratkaisee, miltä kannalta asiaa katsoo - onhan toki ilahduttavaa, että lapsemme vatsa toimii ja hän tuntee olonsa riittävän turvalliseksi negatiivistenkin tunteiden ilmaisuun.

Taisin kuitenkin lopulta kirjoittaa niille parille riville mitkä oli käytettävänä, että meillä asustaa suurimman osan aikaa iloinen tyttö, joka tykkää halia ja suukotella. Meillä tanssitaan, ilmeillään, kutitellaan, silitetään ja naureskellaan joka päivä. Niin ja opitaan uutta, senkin mä kirjoitin, ja siitä me olemme koko perhe innoissamme.

Oma suosikkini uusista jutuista on puheen kehitys. Mulla oli ideana kuvittaa blogiin puolitoistavuotiaan Stellan sanasto, mutta tähän mennessä sanoja on varastossa jo niin valtavasti, että siitä olisi tullut vähän turhan kova homma. Kuluneella viikolla ollaan nimetty hienosti esimerkiksi hissi ja mandariini, ja uusin hauska hokema on "hömppä."  Usein oma hömpöttelijämme yllättää uusilla sanoilla niin, etten tiedä miten päin olisin, ja sana sanalta tuo pikkuinen muistuttaa yhä vähemmän vauvaa. Se on kieltämättä vähän haikeaa.

Stella myös ymmärtää hirmuisesti. Hän tottelee useimmiten, ja on muutenkin enimmäkseen oikein kiltti lapsi. Hän osaa viedä roskan roskikseen, rakentaa palikoista tornin ja hakea pyydettäessä vaipan - ihan yhden vain. Hän syö hyvin, menee nätisti nukkumaan ja osaa itse kömpiä pupu kainalossa peiton alle, kun oikein väsyttää. Selkein ero näissä osaamisissa veljeen verrattuna on pukeminen, mutta se taitaa kyllä johtua osittain myös ihan lasten omista kiinnostuksen kohteista - Felix kun harvemmin edes tahtoo vaatetta päälleen. 

Stella on tyttömäinen tyttö ja aika prinsessa - eli siis osaa myös kiukutella! Vaikka yleensä neiti on yhtä hymyä, voi vaikkapa sellainen asia, kun äiti puolittaa leivän, jotta reunoja inhoavan lapsosen olisi sitä helpompi haukella, aiheuttaa aikamoisen huudon. Tiukka pikkutaaperolle osoitettu äänensävy taas saa alahuulen työntymään loukkaantuneena ulospäin. 

Koitappa nyt siinä sitten päättää, "mikä lapsessasi ilahduttaa eniten?" Pitääköhän ne mua siellä neuvolassa ihan hulluna, jos soitan sinne, ja haluan vaihtaa vastaukseni vaihtoehtoon c) eniten ilahduttaa, kun näen miten tuo pieni ihailee veljeään, ja miten se veli tahtoo pitää toisesta huolta? Miten ihanaa onkaan, kun nuo kaksi ovat löytäneet yhteisen sävelen ja leikkivät, nauravat ja kiljuvat ihan keskenään? Ehkä saattaisivat pitääkin. Mutta ehkä mä olenkin vähän hulluna näihin...

Pop Å

Läntinen Pitkäkatu 22 a 

20100 Turku

4. kerros

2.12.-23.12.2015

Ark. 11-18

La 11-16

Su 12-16