Lapsi muuttaa ihan kaiken, mukaan lukien kodin sisustuksen. Ensin tehdään eteiseen tilaa rattaille, makuuhuoneeseen pinnasängylle ja vessaan sijoitetaan vaipparoskis. Lapsen kasvaessa irtonaiset tavarat nostetaan yhä ylemmäs, johdot piilotetaan ja terävät kulmat peitetään. Loppusilauksen tekee lapsi itse. Tai ainakin meidän pikku sisustussuunnittelijamme tekee.

Käsi ylös jos sinullakin on tapana keksiä kaikkea muuta hommaa, kun pitäisi oikeasti tehdä jotain. kun pitäisi oikeasti tehdä jotain. Veikkaan ettei kukaan oikeasti nostanut kättä, mutta tiedätte aivan varmasti mistä puhun.


Tänään palautin taideakatemian ennakkotehtävät, joita tein intensiivisesti pari päivää - niin intensiivisesti kuin siivoamiselta, motivaatioherkkujen valmistamiselta ja facebookaamiselta kerkesin. No joo, tein kyllä oikeastikin hommia, kun kerran sain Felixin hoitoon apua.


Olen tyytyväinen tehtäviin, ja siihen, että sain ne palautettua, mutta olo ei silti ole kovin ylpeä. Pieni poikani on kaipaillut kovasti leikkikaveria, mutta äiti ei ehdi kuin pikaisesti kutittelemaan ja painimaan. Eikä edes jaksa, kun on aika iso massukin tiellä.


Onneksi pian helpottaa. Ennakkotehtävien kanssa ollaan voiton puolella, kahdet tehty, yhdet jäljellä. Mahakin muuttuu kohta pikkusiskoksi, ja sitten äiti jaksaa istua ja konttailla lattialla.


Rakas pieni Felix, huomenna mennään puistoon leikkimään. Kokeillaan miltä tuntuu kaivaa uudella lapiolla ja laskea liukumäestä. Huomenna tietokone pysyy kiinni.

Felix on sopeutunut uuteen kotiin oikein hyvin. Hänellä on ihan omat juttunsa täällä, kuten keittiön laatikoihin kiipeäminen, sohvalla kuperkeikkailu ja ikkunasta kadulle kurkistelu. Ja olisittepa nähneet sen riemun, kun hän hoksasi olohuoneeseen ilmestyneen taaperomitoitetun lepotuolin! En tiedä yritetäänkö yllä olevissa kuvissa rentoutua vai harrastaa jotain uudenlaista akrobatiaa, mutta iso ilo tuolista on jo tähän mennessä otettu irti.

Omat fiilikseni uudesta kämpästämme ovat vähän toisenlaiset. Kun tilaa on yhtäkkiä 20 neliötä enemmän, ei välttämättä ole kalusteita tilaa täyttämään, ja tyhjät huoneet saattavat näyttää vähän ankeilta. Joskus iskee huoli siitä, ettei tämä alakaan tuntua kodilta. Vuokra-asunto ei tietenkään ole sama kuin oma, mutta en halua koko ajan ajatella asuvani jonkun toisen nurkissa.

Eilen sain hölmöön huoleeni ja murheeseeni lohdutusta, kun tilasimme unelmieni sohvan, joka saapuu loppukuusta. Tiskikone sen tuodaan meille jo torstaina, ja lisäksi haimme Ikeasta muutaman kaapin - pieniä ja tarpeellisia arjen helpotuksia siis. Tänään taas olen käynyt ostamassa maalia. Saa nähdä mitä tästä tulee! Varmasti ei ehdi ainakaan tulla aika pitkäksi laskettua aikaa odotellessa...

Tänään pyykkejä ripustaessa painin jälleen hyvin arkisen ongelman kanssa. Pyykkitelinehän on pienen pojan mielestä ihan järjettömän kiinnostava juttu, ja sen päältä - kuten kaikkialta muualtakin - pitäisi kiskoa kaikki irrallaan oleva tavara lattialle. Kun jälleen kerran sain huokaista syvään kun pikkupyykit alkoivat tipahdella, muistin Harrin lukeneen joskus jostain, että jo yksivuotiaat lapset haluavat osallistua kotitöihin. Nappasin pojan syliin ja annoin hänen asettaa muutaman sukan telineelle. "Hyvä kulta, oletpa taitava kun autat äitiä." Palkinnoksi sain onnellisen hymyn. (Kun sitten käänsin selkäni, oli pyykkiteline yhtäkkiä nurin, mutta se nyt ei liity tähän juttuun mitenkään.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut tulla tänne kertomaan, miten hienon oivalluksen tein tänään arjen pyörittämisen ohella. Halusin kiinnittää meidän kaikkien huomion siihen faktaan, että jokainen lapsi kaipaa positiivista huomiota. Kukapa ei haluaisi tuntea itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja pidetyksi? Valitettavasti kaikki lapset eivät saa positiivista huomiota riittävästi tai ollenkaan, jolloin negatiivinen huomio on riittävä korvike.

Miksi tämä fakta sitten on niin merkittävä?

Kun lapsi hakee huomiota olemalla ilkeä tai pahimmassa tapauksessa jopa väkivallalla, on jotain aivan varmasti pielessä. Pieni ongelma kasvaa suureksi jos siihen ei puututa, ja siinä sitten pyöritellään päätä käsiin levinneen koulukiusaamisongelman kanssa. Lapsi ei aikuisen tavoin osaa kertoa tarpeistaan, varsinkaan jos ne eivät ole konkreettisia.


On helppo syyttää oireilevaa lasta hankalaksi tai ilkeäksi, mutta yksikään lapsi ei pohjimmiltaan ole paha. Jos lapsi käyttäytyy huonosti, on vanhemman syytä kääntää katse ensimmäisenä peiliin. Minkälaisissa tilanteissa ja yhteyksissä huomioin lapseni yleensä? Annetaanko meidän perheessämme palautetta vain silloin, kun asiat eivät ole sujuneet niin kuin olisi pitänyt?

Negatiivista huomiota hakevaa lasta on syytä muistuttaa siitä, että huomiota on mahdollista saada muillakin tavoilla, ja se tuntuu aika paljon kivemmalta. Tämän asian ei pitäisi olla mitenkään hankala, varsinkin jos sen tiedostaa. Otetaan lapsi mukaan kotitöihin ja kiitetään avusta, ollaan kiinnostuneita lapsen harrastuksista ja kehutaan onnistumisista. Tällaisesta pienestä panostuksesta voi saada itsekin jotain takaisin. Ei ole ollenkaan hassumpaa, kun pieni apumies poimii lattialle tipahtaneet pyykit puolestasi.