Kun me saimme ensin Felixin ja sitten Stellan, ei kavepiirissämme juuri muilla vielä ollut lapsia. Siinäkin oli oma hauskuutensa, ja ihmiset meidän ympärillä olivat tosi innostuneita ja aidosti kiinnostuneita meidän lapsista. Ehkä innostukseen vaikutti juuri se, että lapset olivat kaveriporukoissamme ensimmäisiä - tietenkään vähättelemättä sitä, että elämäämme on siunaantunut valtavan ihania tyyppejä ja olen heistä yhtä valtavan kiitollinen.

Vaikka oli hauskaa olla kavereista se ensimmäinen äiti, ei ollut kovin montaa kenen kanssa jakaa kokemuksia, tai keneltä kysyä neuvoa. Ei juuri ketään, joka olisi vinkannut mitä kannattaa tai ei kannata hankkia, kertonut että tuokin on normaalia tai muistuttanut jatkuvasti siitä, miten nopeasti aika kuluu. Nyt kun yhä useampi ystäväni alkaa saada omia lapsia, olen aika innoissani siitä, että juuri mulla on etuoikeus olla se vertaistuki, joka varmasti ainakin jossain kohtaa on tarpeellinen.

Kun nyt pari viikkoa sitten olin erään pitkäaikaisen ystäväni babyshowereilla, päätin vihdoin kirjoittaa tämän postauksen joka on ollut jo pitempään mielessä. Nimittäin koska mun neuvot ovat ihan huippuja, niin huippuja että olen niitä kyllä varmasti tilaisuuden tullen aina jakelemassa, kirjoitan tällaisen neuvojen starttipaketin. Lukemisen voi onneksi aina lopettaa, jos tulee neuvoähky!

Odotus 

Kuuntele kehoasi. Liiku ja syö terveellisesti. Syö silti herkkujakin jos tekee mieli.

Kaupat ovat olemassa vielä vauvan synnyttyäkin, joten ei ole mikään pakko ottaa stressiä hankinnoista. Ihan pakosti vauva tarvitsee alkuun vain maitoa ja sitähän sinä tuotat ihan itse!

Isoissa hankinnoissa kuuntele kavereiden neuvoja ja harkitse tarkkaan. Ihan turha ostaa huonot rattaat, jos joku olisi osannut kertoa ettei kannata.

Unelmoi ja mieti millainen äiti haluat olla. Suunnittelu ja haaveilu on ihanaa kun odotus tuntuu pitkältä. Muista silti hyväksyä myös se, ettei todellisuus aina vastaa unelmia - mutta on sitäkin opettavaisempaa.

Elät ainutkertaista aikaa. Ota mahasta kuvia, silittele sitä ja ole siitä ylpeä. Sinulle tulee sitä vielä ikävä.

Jos haluat ottaa newborn-kuvia, kuvaaja varataan usein ennen synnytystä.

Ota kumppani mukaan odotukseen. Tämä on yhteinen juttu, jossa hän varmasti haluaa olla osana, apuna ja tukena.

Älä stressaa. Jos jokin asia mietityttää tai painaa, soita neuvolaan tai äitiyspolille saadaksesi mielenrauhan.

Tämä aika kuluu nopeasti. Nauti.

Ole lempeä itsellesi.

Synnytys

Keskustele kumppanin kanssa synnytyksestä etukäteen. Tositoimissa saatat olla aika hankala ja suusta voi tulla sammakoita, mutta se on ihan ok. Kerro rohkeasti mitä haluat ja tarvitset toiselta synnytyksen aikana. Sinä ansaitset kaiken tuen ja huomion.

Kuuntele neuvoja, mutta sitäkin enemmän kuuntele kroppaa.

Edelliseen liittyen: ota etukäteen selvää kivunlievityksistä ja pyydä rohkeasti saada kokeilla niitä.

Ota kuvia myös synnytyksestä, jos vain yhtään tuntuu siltä. Sen päivän tunnelmiin haluat varmasti palata yhä uudelleen.

Kirjoita synnytystarina ylös, kun se on vielä tuoreessa muistissa.

Nauti synnytyksestä, kivunkin läpi. Tai älä nauti jos ei tunnu siltä, sekään ei tee kenestäkään huonompaa.

Ota sairaalassaolosta kaikki irti. Mikä upea tilaisuus tutustua ja nuuhkia uutta pientä ihmistä!

Ole lempeä itsellesi.

Vauvavuosi

Vauvavuosi menee usein sumussa, yöheräilyiden tai ihan vain kaiken uuden opettelun takia. On ihan okei, jos et muista mitä olet sopinut. Tai että hana jäi päälle. Tai et taaskaan muistanut varata neuvolaa.

Neuvolasta puheen ollen: neuvolassa on töissä ammattilainen, jolta saat hyviä, kullanarvoisia neuvoja. Muista kuitenkin, että sinä tunnet lapsesi parhaiten, eikä neuvolan tädin sanaa täydy väkisin noudattaa kuin lakia.

Muista pyytää apua, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin! Vanhemmilta, isovanhemmilta, kummeilta, ystäviltä, neuvolasta...

Vertaistukea saa ystävien lisäksi erilaisista facebook-ryhmistä. Kannattaa etsiä ne omia ideologioita tukevat ryhmät. Omiin suosikkeihini kuuluvat Kiintymysvanhemmuusperheet- ja Imetyksen tuki ry:n ryhmät. Facebookista löytyy myös esimerkiksi sormiruokailuun, kantoliinailuun ja kestovaippailuun liittyvät ryhmät. Tai sitten älä mene mihinkään ryhmiin, jos ne ahdistavat sinua.

Jos haluat täyttää vauvakirjaa, pidä sitä jossain esillä. Jos se jää pitkältä ajalta täyttämättä, ei kaikkea vaan mitenkään enää muista. Kokemusta on!

Ota valokuvia. Paljon.

Muista armollisuus tässäkin kohtaa. Mitä sitten, jos raskauskilot eivät karisekaan toivomaasi tahtiin? Mitä sitten, jos kävit kaupassa märät maitoläikät paidassa? Mitä sitten, jos kotona on vaatteita enemmän korissa kuin kaapissa? Tämä elämänvaihe on lyhyt, ja tärkein tehtävä on olla hyvä äiti maailman tärkeimmälle.

Nauti.

Ole lempeä itsellesi.


Sellainen lyhykäinen pikaopas nyt tällä istumalla. Voi olla että näitä tulee mieleen vielä myöhemmin lisää ja kirjoitan sitten vielä kakkososankin!

Miten te jatkaisitte listaa? 

Elämän hienoihin, merkittäviin hetkiin lukeutuvat usein ne ensimmäiset jutut. On palkitsevaa nähdä miten lapsi kasvaa ja kehittyy. Hän hymyilee ensimmäisen kerran, kasvattaa ensimmäisen hampaan ja ottaa pienet, huterat ensiaskeleensa. Ylös kirjataan ensimmäinen sana, talletetaan ensimmäisen hiustenleikkauksen yhteydessä irronneet kiehkurat kauniiseen rasiaan ja tallennetaan erityisellä lämmöllä ensimmäiset joulut, synttärit ja junamatkat.

Olen juuri se tyyppi, joka haluaisi tallentaa kaikki nuo hetket, ja yhtä lailla haluaisin niiden hetkien olevan lähestulkoon täydellisiä. Se tuntuu tärkeältä, sillä eihän niitä enää ikinä saa takaisin. Ei ensimmäistä kokemusta voi toistaa.

Mutta sitten on myös olemassa viimeisiä hetkiä – niitä, joihin emme panosta tai edes kiinnitä huomiota kuten ensimmäisiin, sillä emme muista arvostaa niitä riittävästi. Silti ne ovat joskus jopa ensihetkiä arvokkaampia.

Joskus pienet potkivat jalat pitävät hereillä yöllä ja se turhauttaa, mutta koittaa sekin päivä, kun nuo pienet jalat viimeisen kerran varovasti kävelevät hämärän kodin läpi äidin ja isän väliin turvaan. Isotkin kädet väsyvät roikottamaan lasta pää alaspäin, mutta jonain päivänä juuri sellaisesta hassuttelusta aiheutuva holtiton nauru kaikuu enää muistoissa. Jonain päivänä viimeisen kerran huokaiset, kun sinulta pyydetään lasi vettä ja apuasi ei enää tarvita. Jonain päivänä kaipaat sitä, miten sait sitoa hellästi kengännauhat ja silitellä mustelmaisia sääriä, suukottaa vaniljajäätelön pienestä nenänpäästä ja hymyillä vessan ovella laulavalle prinsessalle, jonka päässä on kolme pantaa ja kaksi pinniä.

Voitko jo ymmärtää, miten tärkeitä nuo hetket ovatkaan?

Ja vielä jonain päivänä pidät viimeisen kerran lapsesi kättä kädessäsi ja toivot, että olet osannut opettaa hänelle hetken arvon. Sen ensimmäisen ja viimeisen.

Tänä aamuna herään levottoman yön jälkeen todellisuuteen, jossa kammottavin viimeisen vuorokauden aikana päässäni pyörinyt painajainen ei olekaan unta. Samalla tuntuu, etten ole vielä herännytkään. Tämä on epätodellista. En varmasti ole ainoa uneton tässä kaupungissa, ja eilisen järkyttävät tapahtumat, jotka käänsivät maailmallakin katseet pieneen kaupunkiimme tulevat jättämään jäljen sen asukkaisiin, mutta ei anneta pahan voittaa.

On vaikeaa uskoa, että rakkaasta kotikaupungistani löytyisi ketään, kellä ei olisi käynyt eilen mielessä, miten se olisin voinut olla minä tai joku läheiseni. Kuka tahansa meistä olisi voinut kävellä torille tietämättä elämänsä järkkyvän, ehkä jopa päättyvän. Se on pelottava ajatus, johon ei kuitenkaan saa jäädä jumiin. Kuten me kaikki, olen järkyttynyt ja turvallisuudentunnettani on loukattu. Tämä osui lähelle, mutta olen päättänyt olla pelkäämättä.

Täytyy vihata syvästi voidakseen tehdä jotain näin brutaalia. Elämme aikaa, jossa erilaiset ihmiset ja kulttuurit ovat sekoittuneet keskenään ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki eivät pidä siitä, mutta tästä tilanteesta käsin meidän on edettävä – on mietittävä, miten mennään eteenpäin, sillä takaisin ei pääse. Jos päätämme vastata erilaisuuteen vihalla, mahdollisesti heitämme itse bensaa liekkeihin, ja joudumme todistamaan vastaavia, vihasta käsin tehtyjä tekoja. Enkä puhu nyt vain maahanmuuttajista, onhan meillä omissakin riveissämme ihmisiä, jotka ovat erilaisuutensa takia joutuneet syrjään yhteiskunnasta. Viha synnyttää vihaa, rakkaus rakkautta. Ei jokaista tarvitse rakastaa, eikä kaikista tarvitse pitää, mutta kunnioittaa täytyy.

Ymmärrän tietysti, että eilen pintaan noussut viha ja pelko ovat nyt monella päällimmäisenä mielessä. Samalla niin shokeeraava tapahtuma nosti esiin myös jotain kaunista ja lohdullista. Teille, jotka nyt koette ahdistusta ja huolta, haluan muistuttaa, että eilen torilla nähtiin yksi paha ja monta sankaria. Teille, jotka toimitte sankarillisesti, onnistuitte pysymään rauhallisina ja oman turvallisuutenne uhalla autoitte toisia, haluan sanoa kiitos. Uhrien lisäksi olette auttaneet myös meitä muita, todistamalla että lähimmäisenrakkautta löytyy edelleen. Ja teille, jotka olette menettäneet, loukkaantuneet ja joutuneet näkemään kauheuksia – otan osaa, ajatukseni ja rukoukseni ovat luonanne.

Nyt on aika ottaa toisiamme kädestä kiinni, olla tukena ja lohtuna sitä kaipaaville.
Tehdään ja kohdataan parempi huominen, yhdessä.

Kahden pienen lapsen työssäkäyvänä äitinä voisi kai sanoa elävänsä ruuhkavuosia. Jos haluaa. Kun laiva on lastattu vasu-keskusteluilla, lounastreffeillä miehen kanssa, päiväkodin kevätjuhlilla, anopin pihatalkoilla, kaverin lasten synttärijuhlilla, iltapäivätreffeillä Kuralan kylämäessä, jätskiretkellä Naantalissa, ylitöillä ja ylityövapailla, asuntonäytöillä sekä lapsen kolmansilla syntymäpäivillä sekä niiden puitteissa sukulaisten ja kavereiden kahvittelemisilla, sitä tosiaan tuntee elävänsä!

Kun kaikki tuo sisältyy ihan vaan kahteen viimeiseen viikkoon, oppii viimeistään ymmärtämään oman aikansa arvon. Tällä hetkellä käytettävissä oleva aika jakautuu melko tasaisesti töiden, lasten ja yöunien välillä. Paitsi että mulla on myös mies, jonka kanssa toimiva arki vaatii yhteistyötä ja yhteistä aikaa. Lisäksi haluan myös silloin tällöin kirjoitella blogia, lukea lehteä tai katsella leffoja. Silloin yöunet ovat se, mistä nipistetään.

Kuten Annukka jo postasikin, ei meidän mutsien virkistysviikonlopusta tullutkaan yhtään mitään. Odotettu viikonloppu peruuntui kun heräsin oksentavan lapsen vierestä. Ainaista glamouria tämä bloggaajan elämä. Ei Bloggers inspiration day asukuvia, ei postauksia hotellista eikä parhaita löytöjä Lapsimessuilta. Ei lisättävää.

Palataan siis viikon verran taaksepäin, meidän pääsiäiseen, joka oli aika lailla vastakohta sille, mitä viime viikon oli tarkoitus olla. Käytiin lenkillä, kaivettiin kiviä maasta, trimmattiin villiintynyttä pensaikkoa, saunottiin ja katsottiin illalla telkkaria nauttien enemmän katseluseurasta kuin ohjelmatarjonnasta. Ja vaikka osaan ottaa itselleni laatuaikaa yksin tai ystävieni kanssa, salaa mä kaikkein mieluiten pakkaan perheeni autoon ja hurautan maalle tekemään kaikkea ja ei mitään. Ei lisättävää.

Huh! Kuukausi viime postauksesta? Aika pitkä tauko, jopa mun mittapuullani. Ihmetellään sitä ja kaikkea tässä välissä tapahtunutta sitten myöhemmin, mutta jatketaan nyt tavallaan siitä, mihin silloin kuukausi sitten jäätiin. Mun nimittäin on pakko nyt kertoa teille näistä VAI-KOn Kiva 2.0 Kids-pipoista!

Ja puhutaanko jooko väkivallasta, välinpitämättömyydestä ja sometuksesta ihan erillisinä keisseinä?

Näitä kuvia katsoessa nousee kyynel silmään. Tuohon auringonlaskun aikaiseen hetkeen tiivistyi kaikki se lapsuuden vapaus, huolettomuus ja kauneus, johon meillä aikuisilla on kadonnut kosketus lähestulkoon kokonaan jo liian kauan sitten. Saamme jakaa sen lastemme kanssa juuri tällaisina kiireettöminä hetkinä, mutta sitten meidän on taas maksettava vähän laskuja, suunniteltava loppuviikon kauppalistaa ja mietittävä, miten sitä taas kasvattaisi itselleen hiukan paksumman nahan, ja varustaisi noita pieniä aarteitakin kapeakatseisten ihmisten kurjille kommenteille.

Olen valmis taistelemaan mun lasteni oikeudesta olla lapsia. Ja nimenomaan sillä tavalla, joka heille on ominaista. Voiko sellaisesta ihmisestä kasvaa ikinä täysipäistä aikuista, joka ei koskaan saa kokeilla miten kovaa pystyykään huutamaan? Tai joka ei saa hyppiä kuralammikoissa räkä poskella nauraen välittämättä siitä, ettei nyt sattunut päälle sitä äidin ostamaa kurapukua? Joka ei koskaan saa kiivetä, hyppiä ja juosta sydämensä kyllyydestä, kunnes täytyy välillä kipittää äidin luo, koska polvessa on pipi? En tiedä, mutta minun lapsistani ei ainakaan tule testikappaleita sellaiseen ihmiskokeeseen.

Niin että juoskaa vaan, villit lapseni. Juoskaa niin kovaa, etteivät pahat sanat ja katseet ehdi teidän peräänne.