Musta tulee isona ruma
20.13
"Kumman noista ottaisit?" kysyi selkeästi meitä vanhempi kundi toiselta, ja osoitti minua ja tummahiuksista ystävääni. Olin kahdeksannella luokalla, kaverini kai vuoden nuorempi, ja siinä me seisoimme arvioivien katseiden alla hämmentyneinä kysymyksestä, joka oli yllättänyt meidät kaikki. "Ton", se toinen vastasi ja osoitti ystävääni. Perustelu oli: "se on hyvännäköinen vielä vanhempanakin." Hymyilin osoittaakseni, ettei tunnu missään. Mutta kyllä se tuntui.
Haluaisin palata ajassa taaksepäin, ottaa tuota vauvanposkista kovanaamaa kädestä ja kertoa, ettei kenelläkään ole oikeutta puhua toiselle noin, ei vaikka olisi noinkin fiksu ja filmaattinen nuorimies. "Katsoppas nyt, sä selviydyt tästä typerästä teini-iästä. Susta tulee minä! Ai mitenniin et halua? No joo, onhan mulla nyt just vähän kulahtanut olemus, mutta kun tuli kiire lähteä pelastamaan sua. Mutta mä tarkoitinkin, että sä tulet olemaan ihan onnellinen. Eikä sun tarvitse ikuisesti hengailla täällä kauppakeskuksessa, syödä juustohamppareita ja juoda sitä ällöttävän makeaa Juissia."
Olen kuitenkin tietoinen aikamatkailun riskeistä. Menneisyyttä ei sovi mennä muuttelemaan, sen opin jo silloin teininä sarjakuvista ja leffoista. Sitä paitsi vaikka nuo sanat tekivätkin syvän haavan, enää ne eivät satuta. Olen löytänyt ihmisen, joka tahtoo nukahtaa ja herätä viereltäni, ja joka silmänsä avatessaan ja sulkiessaan muistaa kertoa rakkautensa määrästä. Sellaisen tyypin, joka kerran sanoi "sä oot varmasti vielä vanhanakin kaunis", tietämättä isojen poikien pahoista sanoista. Jos ei mikään sitä ennen saanut mua vakuuttuneeksi, niin viimeistään silloin tiesin, että olen päätynyt iltaisin katsomaan telkkaria siihen kainaloon, mikä mulle on tarkoitettu.
Itsevarmuus on ollut ainakin mun elämässä nyt jotenkin tosi tapetilla. Kun muistelen sitä tyttöä, joka otti tuolaiset kommentit hiljaa hymyillen vastaan, nään miten pitkän matkan siitä olen tullut. Tiistaina tapasin ihania ystäviäni, joiden kanssa keskustelimme itsetunnosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Turvallisessa seurassa uskalsin jakaa tosi kipeitäkin juttuja, ja se tuntui samaan aikaan vapauttavalta ja pelottavalta. Joten ei, en ole itsekään mitenkään valmis vielä, mutta oikea suunta on löytynyt oikeiden ihmisten kanssa.
Mutta, tiedättekö, maailmassa on yhä näinäkin päivinä 16-vuotiaita. (Voitteko kuvitella?) Ja 15- ja 17-vuotiaita. Ja sitten meitä kaksnelosia ja kaikkea siltä väliltä, sen alle ja siitä eteenpäin. Itsetunto-ongelmat eivät kysele ikää. On olemassa naisia, erilaisia, eri värisiä, - kokoisia ja - muotoisia, jotka kokevat, etteivät riitä. He inhoavat käsiään, jalkojaan, ihoaan, hiustensa kiharuutta tai suoruutta, muodokkuuttaan tai muodottomuuttaan, kuka mitäkin. Ihan vain siksi, että joku on joskus ollut riittävän typerä pilkatakseen heitä.
Heidän täytyy saada kuulla, että he ovat kauniita ja täydellisen ihania, ja heitä pitäisi kohdella hyvin ja vielä sitäkin paremmin. Kaikilla ei ole Harria, jonka käsivarsien suojiin voi piiloutua kun muu maailma potkii niihin heikkoihin kohtiin, ei ainakaan vielä. Jotkut vielä odottavat omaa Harriaan, tai ehkä heidän Harrinsa onkin paljastunut isoksi, ilkeäksi pojaksi. Silloin jonkun muun täytyy kertoa heille, ettei heidän arvonsa muutu, vaikka kuka sanoisi mitä heidän ulkonäöstään. Että vika on niissä rumissa sanoissa ja niiden sanojissa, ei heissä. Ja että hitto vie, kukaan ei edes voi määritellä kauneutta, kun se näyttäytyy meistä jokaiselle ihan erilaisena.
Koska mä en enää tahtoisi nähdä sitä rikkinäisyyttä, mikä perustuu valheeseen. Valheeseen, jonka varaan kenenkään ei tulisi perustaa omaa arvoaan.
0 kommenttia
Kiitos kommentista!