Äitinä sitä huomaa, miten vähän onkaan saanut päivisin aikaiseksi ennen lapsia. Nykyään pesen koneellisen pyykkiä, korjaan keskimäärin sata lelua, tiskaan, imuroin, laitan ruokaa ja huolehdin omista ja lapsen rutiineista päivittäin. Eilen noiden hommien lisäksi siirtelin huonekaluja ja järjestelin laatikoita, ja sitten illalla valitin Harrille, miten en taaskaan ole saanut mitään aikaiseksi.

Vaikka välillä moitin itseäni laiskaksi ja saamattomaksi, olen oikeastaan todella tehokas tapaus. Tänäänkin paistoin pekonia, täytin tiskikonetta ja siivosin keittiötä samaan aikaan, ja tulipa siinä palovaroittimen toimintakin testattua!

Kotiäitiys on joskus vähän tylsää, se on rehellinen mielipiteeni. Kaipaan työelämässäkin jatkuvasti itseni haastamista, ja toimin parhaiten pienen paineen alla. Nautin siitä, kun saan paljon aikaan, ja oikeastaan myös vaadin sitä itseltäni. Nautin kotona olemisestakin, enkä mielelläni laittaisi lapsiani kovin pieninä hoitoon, mutta samalla kaipaan juuri niitä työelämän haasteita. Tietyllä tavalla koen ehkä syyllisyyttä siitä, että Harri käy töissä, ja minä en. Osaisinpa oppia arvostamaan itseäni enemmän.

Lupaan tästä lähtien yrittää muistaa tehokkaan arjen salaisuuden, jonka aion paljastaa myös muille vanhemmille. Eli kuinka käyttää aika mahdollisimman hyödyllisesti? Käytä se lapsesi kanssa. Yksikään oman lapsen kanssa vietetty hetki ei ole hukkaanheitettyä aikaa. Halaa, kutita, naura ja suukota, sillä mikään muu ei ole yhtä tärkeää ja palkitsevaa.

Kun seuraavan kerran ajattelen, etten ole saanut mitään aikaan, aion katsoa näitä kuvia ja miettiä, ettei sillä ole niin väliä.

Mitähän ihmettä juuri kirjoitin? Mistä nyt pitikään kirjoittaa? Eihän tuossa lauseessa ole edes mitään tolkkua!

Järki ei vaan yksinkertaisesti kulje, eikä pää toimi. Ei ole toiminut koko päivänä. Onneksi kamera toimii, ja vaikka äiti olisi käpertynyt väsymyksestä lattialle latautumaan, on taaperossa yhä kaksinverroin virtaa. Tämä yhtälö aikaansaa ainakin hyväntuulisia kuvia, ja on siellä yksi todiste hyvästä keskittymiskyvystäkin.

Meillä on tänään vietetty pitkää ja uuvuttavaa muuttopäivää. Valitettavasti emme edelleenkään ole löytäneet uutta kotia, mutta poikien toimisto muutti tänään Linnankadun päästä aivan keskustaan. Hommaa varten vuokrattiin pakettiauto, joten kävimme sitten samantien tekemässä muutaman isomman hankinnan Ikeasta.

Olen lievästi sanottuna turhautunut tähän asunnon etsimiseen, jota olen nyt vuoden verran ehtinyt harrastamaan. Kolmioista on todella huono tarjonta. Kun koko ajan eletään siinä toivossa, että pian päästäisiin muuttamaan, ei ole kauheasti napannut laittaa tätä kämppää sen ihmeellisempään kuntoon. Nyt olen kuitenkin innostunut sisustamaan lastenhuonetta, ja taaperon kanssa olen alkanut pohtimaan vähän toisenlaisia säilytysratkaisuja.

Eräänä päivänä olin ihan yhtäkkiä jälleen lapsi. Isä oli vienyt minut lastenkirjastoon Vanhan suurtorin laitaan. Juoksin hyllyjen välissä valitsemassa kirjoja. Muistin sarjakuvien, Adam ja Eva -kirjasarjan ja suosikkilastenkirjojeni sijainnin. Isä lainasi valitsemani kirjat kassalla, pakkasi ne mustaan kirjastokassiin, ja minä roikuin tiskin reunalla ihaillen värikästä aakkosjulistetta. Kirjaston ovi oli painava, ja autolle päästäkseen oli ylitettävä vilkas Uudenmaankatu. Kotona äiti oli jo kokannut lounaan, jonka jälkeen loppupäivä kului kirjoihin uppoutuneena.

Isä luki meille aina iltasadun, joskus jopa kaksi tai kolme. Käänsimme veljeni kanssa vuorotellen sivuja, ja isä luki henkilöiden puheenvuorot hassulla äänellä. Parhaimmat kirjat luettiin niin moneen kertaan, että välillä isä lopetti lukemisen kesken lauseen, jolloin meidän piti muistaa miten se jatkui. Sadun päätyttyä isä kysyi aina: "mikä tämän tarinan opetus oli?"



Äitiys, raskaus ja ikävä - joku niistä tai ne kaikki yhdessä ovat tuoneet voimakkaasti mieleeni jo kauan sitten unohtuneita muistoja, ja saaneet minut elämään lapsuuttani läpi uudelleen. Muistot ovat enimmäkseen hyviä, lukuunottamatta muutamaa itseaiheutettua noloa tilannetta, jotka yhä edelleen haluaisi unohtaa. Positiiviset kokemukset jäävät lasten mieleen, mutta usein vanhemmat tuntevat itsensä epäonnistuneiksi huonon päivän tai väsymyksen takia.

Äiti oli päiväkodissa töissä, ja kärsi migreenistä. Vielä reilu vuosi sitten hän kertoi minulle, miten hän oli kerran hakenut meitä päiväkodista, ja minä olin innoissani hihkaissut "kivaa kun äidillä on vapaapäivä, niin autossa voi laulaa!" Miten pahalta se voikaan tuntua äidistä, joka sitten syytti itseään vielä monen vuoden jälkeenkin. "Sä olet ihan hölmö. Mä en muista kuin sen, miten hyvä äiti sä olit, ja miten paljon ihailin sua." Olen onnellinen, että ehdimme käydä tämänkin keskustelun.

Ja nyt minäkin olen hölmö, syytän itseäni hölmöistä asioista ja ymmärrän hölmöä äitiäni. Meitä äitejä yhdistää käsittämättömän valtava rakkaus lapsiamme kohtaan, joka saa meidät toivomaan, että voisimme olla heitä kohtaan ja heidän vuokseen aina vain parempia ja parempia. Todellisuudessa se seikka tekee meistä parhaat mahdolliset vanhemmat lapsillemme. Riittää, että rakastaa ja yrittää parhaansa.

25 viikkoa tuli eilen täyteen. Jäljellä on vielä (tai enää) noin 15 viikkoa eli reilut sata päivää. Onneksi aika kuluu äkkiä! Viikon 25 maha on täynnä liikettä ja elämää, ja näyttää tältä:


Felix lähti juuri mummin luo ajelemaan, ja meillä on Harrin kanssa pitkästä aikaa vauvavapaata. Saa nähdä käytämmekö ajan olohuoneen eri nurkissa dataamiseen... No ei kai! Nyt vaihdan vaatteet, jonka jälkeen lähdemme ulos syömään ihan rauhassa, ilman että joku koittaa koko ajan kiivetä tuoliltaan pois.

Ihanaa iltaa ja viikonloppua myös juuri sinulle!

Useissa asioissa on yhtä monta katsontakantaa, kuin asianosaisiakin. Yksi hyvä esimerkki voisi olla eilinen ilta, jonka suhteen minun ja Felixin näkemykset varmaankin eroavat toisistaan.

Äiti

Huh mikä ilta! Päätin leipoa mokkapaloja, ja yritin samalla siivoilla. Felix taas oli ilmeisesti päättänyt sotkea mahdollisimman paljon, ja kaikki keittiön laatikot tyhjenivätkin tosi näppärästi. Siivoaminen tuntuu toisinaan aivan turhalta, kun toinen levittää tavaroita samaan tahtiin kuin minä korjaan.

Keksin sitten antaa Felixin treenata lusikalla syömistä, mutta lusikka tietysti oli hänestä ihan turha. Sen sijaan syöminen sujui käsillä, ja sosetta oli tietysti ihan joka paikassa! Oli pakko heittää kaikki vaatteet pyykkiin ja poika kylpyyn. Felix viihtyy kylvyssä tosi hyvin, ja suuttuu aina, kun hänet ottaa sieltä pois. Kertaakaan ei ole käynyt niin, että hän itse näyttäisi merkkejä siitä, että haluaa jo nousta ammeesta.

Olin muutenkin jo aivan loppu, ja tietysti Harrilla meni taas myöhään töissä. Yritin parhaani mukaan olla kiukkuinen, mutta eihän siitäkään mitään tullut, kun herra käveli ovesta kukkakimpun ja lempisuklaani kanssa. No, ainakin mokkapaloista tuli hyviä, ja keittiöstäkin saatiin katastrofin jäljet korjattua.


Felix

Äiti aina laittaa tavarat laatikoihin. Mitä ihmeen iloa niistä siellä on, eihän niitä voi sieltä käsin tutkia! Olen yrittänyt opettaa äidille, että esimerkiksi vispilöiden ja kauhojen paikka voisi hyvin olla keittiön lattialla, ettei niitä tarvitsisi joka kerta laatikosta kaivaa, mutta eihän se mitään tajua! Ei, vaikka menen äidin kanssa samaan aikaan siihen laatikolle ja koitan näyttää mallia. Toivotonta!

Eilen sain syödä hedelmäsosetta ihan itse, kun äiti taas pyöri keittiössä ympyrää. Koitin kyllä ensin syödä lusikalla, mutta käsillä homma sujui loppujen lopuksi paljon paremmin. En ymmärrä miksi äiti yritti estellä käsin syömistäni. Miksi aina pitää tehdä asioista niin hankalia? Oli muuten tosi hyvää sosetta, joten nuolin loputkin lautaselta ja vähän pöydältäkin.

Syömisen jälkeen äiti laittoi minut kylpyyn, voitteko kuvitella? Eikä ollut vielä edes iltatoimien aika. Se suihku on kauhean hauska juttu, kun sieltä tulee vettä. Koitin vähän suihkuttaa sitä naamaankin, ja se tuntui tosi hassulta. Vettä on muutenkin kiva roiskia, ja minulla on aina hienoja veneitä siellä ammeessa mukana. Valitettavasti äiti ei tajua, että minä haluan olla siellä kylvyssä pitempään, esimerkiksi tunnin tai kaksi.

Felixillä on neljän kuukauden iässä todettu maitoallergia. Imettäminen ei onneksi ole tuottanut minulle missään kohtaa ongelmia, ja tarpeen tullen hänelle on annettu jauheesta valmistettavaa kliinistä maidonkorviketta. Muistan miten olin kerran ostanut kokeiluun vähän erilaista, soijapohjaista korviketta, ja sain Harrilta epätoivoisen puhelun työkeikalle: "ei kelpaa, ei suostu syömään." Oma taukoni menikin sitten vessassa imettämässä, ja hyvin siitäkin loppujen lopuksi selvittiin.

Ongelmia kuitenkin tuli kesän jälkeen, kun Felix kieltäytyi juomasta sitä Nutrician korviketta, joka ennen oli ihan hyvin maistunut. Vesikään ei kelvannut, joten hoitoon laittaminen kävi vähän haastavaksi. Äitiysneuvolassa minua käskettiin lopettamaan imetys, kun olin siitä ja raskaudesta niin poikki, ja yritin siinä sitten selittää, ettei asia ollut ihan niin yksinkertainen.

Kun kipeitä supistuksia alkoi olla päivittäin, Varasin viimein soittoajan allergian todenneelle erikoislääkärille. Saimme luvan kokeilla soija- ja kauramaitoa, jotka ovat maistuneetkin hyvin. Olemme myös varovasti maistelleet tavallisia maitotuotteita, kuten jogurttia ja juustoa. Tänään kävimme asian puitteissa lasten ja nuorten polilla. Useimmat pikkulasten allergiat lähtevät kahteen ikävuoteen mennessä, ja niin näyttää onneksi käyvän tässäkin tapauksessa.

Lopetin imetyksen kertaheitolla, ja päinvastoin odotuksiani, se ei tuottanut Felixille minkäänlaista ahdistusta. Sen sijaan olin itse salaa vähän surullinen, kun olin imettänyt vauvaani "vain" 11 kuukautta sen suunnittelemani vuoden sijasta. En olisi kuitenkaan voinut lopettaa imetystä parempaan aikaan, sillä supistukset johtuivat umpisuolen tulehduksesta, ja pian sen jälkeen jouduinkin leikkaukseen ja moneksi yöksi eroon Felixistä.


Loppupeleissä olen tyytyväinen imetyksen kestoon, sillä se oli meidän perheemme tarpeisiin juuri sopiva. En kuitenkaan ole ikinä ymmärtänyt sitä, miten imetystä pidetään jonkinlaisena hyvän äitiyden mittarina. Vaikka imetystä suositellaankin, jotkut äidit tekevät päätöksen olla imettämättä, tai imettää vain vähän aikaa. Tai sitten sen päätöksen tekee lapsi.

Jokaisella tuntuu olevan oma käsitys siitä, miten ja missä mittakaavassa imetys tulisi suorittaa. En edes lähde ottamaan kantaa mammapalstojen kiivaaseen keskusteluun, mutta toivon jokaisen äidin hoitavan vauvansa ruokkimisen juuri siten, miten itsestä tuntuu parhaalta - muiden paidan alle vilkuilematta.

Oletteko ikinä kuulleet sellaista termiä kuin raskausdementia? En osaa sanoa onko se ihan urbaania legendaa, mutta jostain syystä välillä koen päivän aikana lyhyitä blackouteja, joiden aikaisia tapahtumia en yksinkertaisesti muista. Toinen selitys voi tietysti olla huonosti nukuttujen öiden jälkeinen väsymys.

Voin kertoa, että nämä "blackoutit" ovat aika hämmentäviä. Esimerkiksi tänään nappasin muutaman kuvan jokirannassa kotimatkan aikana. Kuvaamisen jälkeen laitoin kameran rattaisiin, ja kotona sitä ei löytynyt mistään. Se oli jotenkin aivan käsittämättömästi hävinnyt, enkä varmasti ollut koskenutkaan koko kameraan kotiintulon jälkeen.

Itku kurkussa juoksin takaisin pakkaseen, ja samalla olin aivan varma, etten näkisi koko laitetta enää ikinä. En mitenkään voinut käsittää, miten tällainen tippuminen oli ylipäänsä onnistunut, ja miten se olisi muka jäänyt meiltä huomaamatta. Päättömän säntäilyni aikana Harri oli löytänyt kameran työpöydältäni, jonne en edelleenkään muista sitä roudanneeni.

Hysteerinen itku ei loppunut vielä kameran löytymiseenkään, vaan sen jälkeen harmitti ja ärsytti oma tyhmyys. Harri ja Felix koittivat molemmat lohduttaa parhaansa mukaan, ja onnistuivatkin siinä aika hyvin. Harrin mukaan tästä opittiin kolme asiaa:

1. Kamera on tosi, tosi tärkeä.
2. Meidän pitäisi olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on, koska yksi kamera on siihen nähden pieni juttu.
3. Jatkossa ollaan tarkempia arvokkaiden esineiden säilytyksessä.

Tässä olisi nyt muutama arvokas kuva, joita en sittenkään menettänyt kameran mukana:

Kurjuuksien kurjuus. Felix on ollut todella vähän kipeänä, mutta hetki sitten laitoin puolikuntoisen, itkuisen pojan sänkyynsä nukkumaan. Kuumetta tuntuu olevan reilusti, vaikka en sitä mitannutkaan. Syynä tälle kurjuudelle ovat yksivuotisneuvolassa annetut rokotukset.

Näin paljon Felix ei ole viettänyt sylissä aikaa kuukausiin, ja lattialla tyynyllä loikoilukin on meillä aika poikkeuksellista  toimintaa, puhumattakaan siihen keskelle lattiaa nukahtamisesta! Tyyppi on aivan reppana, ja silti jaksaa nauraa ja naurattaa. Onneksi on äidin syli, ja rinta johon voi pienen päänsä nojata.

Harmittaa ja huolettaa - sellaista on olla äiti. Taidan tehdä pari tarkistuskäyntiä lastenhuoneeseen ensi yön aikana, ihan vaan varmuuden vuoksi. Onneksi oireiden pitäisi kestää maksimissaan pari päivää. Ja onneksi huomenna on uusi päivä.

Mahalle kuuluu oikein hyvää. Se, ja sen pikkuinen asukas kasvavat kovaa vauhtia. Reidet ja käsivarretkin kasvavat, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu. Allekirjoittaisin kyllä väitteen siitä, että poika- ja tyttömahat ovat erilaisia, ainakin tämä tyttönen on levittänyt kroppaani ihan joka suuntaan.


Kävin tänään neuvolassa, ja kaikki oli jälleen juuri niin kuin pitikin. Käyrillä mennään, vauva on aktiivinen ja syke hyvä. Ainoa merkittävä muutos on verenpaineen nousu, joka minun tapauksessani on hyvä juttu, sillä viime käynnillä se oli todella alhainen. Tämän huomaa selkeästi myös voinnissa, kun ei uuvuta, pyörrytä ja kuvota enää läheskään niin paljon.

Välillä ei edes tunnu, että olisin raskaana, mutta vauva kyllä ilmoittaa läsnäolostaan reippailla potkuilla. Tämänhetkisiä raskausoireita ovat lähinnä jatkuva jano, kivuttomat supistukset, alavatsan pistäminen kävellessä ja tietysti kasvava masu. Nälkäkin on aika usein, mutta se tuntuu luonnolliselta, kun en kuitenkaan kerralla jaksa kovin paljoa syödä.

Mielialanvaihtelut ovat ihan oma lukunsa. Itkeä voi ihan hyvin ilosta, surusta, Emmerdalea katsoessa tai ihan vaan siksi, että rakastaa jotain niin kauhean paljon. Stressata voi myös mistä tahansa, ja suuttua. Onneksi olen välillä ihan iloinenkin!


Raskaus on sujunut niin huolettomissa merkeissä, että hiukan pelottaa. Olen aivan varma, että jos kaikki on tässä vaiheessa näin helppoa, on synnytyksen tai vauva-ajan sitten vastapainoksi oltava ihan kamala. Asiathan eivät koskaan voi vaan sujua, vai mitä? Ehkä on kuitenkin paras suhtautua luottavaisesti tulevaan, ja mennä niillä eväillä mitkä annetaan. Olen kuitenkin sen verran rautainen mimmi, etteivät pienet leikkausoperaatiot, supistelut ja kivistelyt juurikaan hidasta!

Ihana auringonpaiste on saanut meidätkin uskaltautumaan pakkaseen. Vaikka en itsekään pidä kylmyydestä, on siitä valittaminen mielestäni tarpeetonta. Kyllä siellä pärjää, kunhan laittaa tarpeeksi vaatteita. Ja jos tämän kasvavan pömppömahan saa puettua lämpimästi, niin eiköhän  se onnistu muiltakin.


Kävimme Felixin kanssa vähän puistoilemassa Kupittaalla. Olisimme viihtyneet leikkipuistossa pitempäänkin, mutta talvisaappaat päättivät alkaa hankaliksi, eivätkä pysyneet millään jalassa. En oikeastaan ole edes varma olivatko ne koskaan kunnolla jalassa, ja ne taitavat muutenkin olla villasukkien kanssa liian pienet.

Innostusta ja kiinnostusta leikkimiseen olisi kyllä riittänyt, ja Felixille tuli oikein kunnon kiukku kun istutin hänet takaisin rattaisiin. Lähestyvä päiväuniaikakin  saattoi tietysti vaikuttaa asiaan. Felixillä ei ole mitään kunnollista päivärytmiä, joten arjen menoja on todella vaikea aikatauluttaa. Joinakin päivinä kello yksi on loistava aika kavereiden tapaamiseen, ja joinakin päivinä Felix menee siihen aikaan nukkumaan. Ja sitten meillä vielä nukutaan kahdet päiväunet.


Tuli ihan mielettömän hyvä olo taas kerran ulkoilun jälkeen. Raikkaan pakkasilman ansiosta päiväunille nukahtaminen ei tuottanut Felixille vaikeuksia, ja oma oloni oli vaihteeksi todella virkeä. Haastan kaikki nauttimaan ulkoilmasta, jos kerran valtakunnan virallinen vilukissakin ulkoilee ihan vapaaehtoisesti, ja vielä mielellään!