Eräänä päivänä olin ihan yhtäkkiä jälleen lapsi. Isä oli vienyt minut lastenkirjastoon Vanhan suurtorin laitaan. Juoksin hyllyjen välissä valitsemassa kirjoja. Muistin sarjakuvien, Adam ja Eva -kirjasarjan ja suosikkilastenkirjojeni sijainnin. Isä lainasi valitsemani kirjat kassalla, pakkasi ne mustaan kirjastokassiin, ja minä roikuin tiskin reunalla ihaillen värikästä aakkosjulistetta. Kirjaston ovi oli painava, ja autolle päästäkseen oli ylitettävä vilkas Uudenmaankatu. Kotona äiti oli jo kokannut lounaan, jonka jälkeen loppupäivä kului kirjoihin uppoutuneena.

Isä luki meille aina iltasadun, joskus jopa kaksi tai kolme. Käänsimme veljeni kanssa vuorotellen sivuja, ja isä luki henkilöiden puheenvuorot hassulla äänellä. Parhaimmat kirjat luettiin niin moneen kertaan, että välillä isä lopetti lukemisen kesken lauseen, jolloin meidän piti muistaa miten se jatkui. Sadun päätyttyä isä kysyi aina: "mikä tämän tarinan opetus oli?"

Äitiys, raskaus ja ikävä - joku niistä tai ne kaikki yhdessä ovat tuoneet voimakkaasti mieleeni jo kauan sitten unohtuneita muistoja, ja saaneet minut elämään lapsuuttani läpi uudelleen. Muistot ovat enimmäkseen hyviä, lukuunottamatta muutamaa itseaiheutettua noloa tilannetta, jotka yhä edelleen haluaisi unohtaa. Positiiviset kokemukset jäävät lasten mieleen, mutta usein vanhemmat tuntevat itsensä epäonnistuneiksi huonon päivän tai väsymyksen takia.

Äiti oli päiväkodissa töissä, ja kärsi migreenistä. Vielä reilu vuosi sitten hän kertoi minulle, miten hän oli kerran hakenut meitä päiväkodista, ja minä olin innoissani hihkaissut "kivaa kun äidillä on vapaapäivä, niin autossa voi laulaa!" Miten pahalta se voikaan tuntua äidistä, joka sitten syytti itseään vielä monen vuoden jälkeenkin. "Sä olet ihan hölmö. Mä en muista kuin sen, miten hyvä äiti sä olit, ja miten paljon ihailin sua." Olen onnellinen, että ehdimme käydä tämänkin keskustelun.

Ja nyt minäkin olen hölmö, syytän itseäni hölmöistä asioista ja ymmärrän hölmöä äitiäni. Meitä äitejä yhdistää käsittämättömän valtava rakkaus lapsiamme kohtaan, joka saa meidät toivomaan, että voisimme olla heitä kohtaan ja heidän vuokseen aina vain parempia ja parempia. Todellisuudessa se seikka tekee meistä parhaat mahdolliset vanhemmat lapsillemme. Riittää, että rakastaa ja yrittää parhaansa.