Näitä kuvia katsoessa nousee kyynel silmään. Tuohon auringonlaskun aikaiseen hetkeen tiivistyi kaikki se lapsuuden vapaus, huolettomuus ja kauneus, johon meillä aikuisilla on kadonnut kosketus lähestulkoon kokonaan jo liian kauan sitten. Saamme jakaa sen lastemme kanssa juuri tällaisina kiireettöminä hetkinä, mutta sitten meidän on taas maksettava vähän laskuja, suunniteltava loppuviikon kauppalistaa ja mietittävä, miten sitä taas kasvattaisi itselleen hiukan paksumman nahan, ja varustaisi noita pieniä aarteitakin kapeakatseisten ihmisten kurjille kommenteille.

Olen valmis taistelemaan mun lasteni oikeudesta olla lapsia. Ja nimenomaan sillä tavalla, joka heille on ominaista. Voiko sellaisesta ihmisestä kasvaa ikinä täysipäistä aikuista, joka ei koskaan saa kokeilla miten kovaa pystyykään huutamaan? Tai joka ei saa hyppiä kuralammikoissa räkä poskella nauraen välittämättä siitä, ettei nyt sattunut päälle sitä äidin ostamaa kurapukua? Joka ei koskaan saa kiivetä, hyppiä ja juosta sydämensä kyllyydestä, kunnes täytyy välillä kipittää äidin luo, koska polvessa on pipi? En tiedä, mutta minun lapsistani ei ainakaan tule testikappaleita sellaiseen ihmiskokeeseen.

Niin että juoskaa vaan, villit lapseni. Juoskaa niin kovaa, etteivät pahat sanat ja katseet ehdi teidän peräänne.