Hyvästi
8.33
Edellispäivänä karkasin hyvin stressaantuneena ja hermostuneena pihalle kun Harri palasi töistä. Jokainen äiti varmasti tietää sellaiset päivät, kun ne maailman rakkaimmat lapset ovat sattumalta myös ne maailman rasittavimmat. Keskustan kauppoja kierrellessä, jäädessäni yksin ajatusteni kanssa huomasin, miten mieleni karkasi kerta toisensa jälkeen samaan paikkaan - seuraavan päivän hautajaisiin. Ei tarttunut ostosreissulta mukaan mitään, ja kotimatka taittui itku kurkussa.
Kotona tajusin, että lapsille olisi puhuttava tulevasta päivästä. Lasten tulo tilaisuuteen tuntui minusta luonnolliselta ajatukselta ja alusta asti oli ollut itsestään selvää, että hekin tulisivat paikalle. Mutta miten kertoa lapsille hautajaisista? Olin kertonut heille kuolemasta, kun he näkivät minun itkevän, mutta ruumiin laskeminen hautaan tuntui jotenkin liian konkreettiselta. "Me pidämme muistojuhlan. Toivotamme Ukille hyvää taivasmatkaa ja sitten muistelemme Ukkia."
Ja niin me sitten eilen muistelimme.
En tiedä teistä, mutta ainakin mulle se kun sanotaan, että joku on jättänyt jälkeensä tyhjän paikan, on kuulostanut kauniilta asialta, joka kuuluu sanoa kun toista ei enää ole. Mutta kun sen on kokenut konkreettisesti, sen tajuaa todeksi. Kun paikassa, jossa ennen oli joku ei olekaan enää ketään, huomaa vasta, miten valtava se onkaan. Siinä on tiettyä elämän kaunista raadollisuutta, kun herää siihen, ettei ole tajunnut arvostaa tarpeeksi ennen kuin menettää. Sellaista se kai on, kun arkiset kohtaamiset muuttuvat niiden todellisten, rakastaen tehtyjen suurtekojen ja elämäntöiden punnitsemiseksi.
Tyhjät paikat. Niitä tutkiessani olen aikani pohtinut, kuinka sen tyhjyyden voisi täyttää, kunnes olen ymmärtänyt sen mahdottomuuden ja joutunut hyväksymään aukot elämässäni. Olen koristellut ne muistoilla ja ihmiselämän kauneudella, ja katsellut niitä rohkeasti kyynelehtien aina silloin kun siltä tuntuu. Joskus kun kaipaus on käynyt tosi kovaksi, on ollut hyvä olla joku toinen siinä vieressä tukena. Joskus täytyy olla pieni ja kiivetä syliin, voimistua siinä hetki ja nousta sitten rakentamaan itselleen suurta tilaa, jonka joku toivottavasti jonain päivänä sen tyhjennyttyä tahtoo täyttää kauniilla muistoilla ja sanoilla.
"Mennään kattoo Ukkia ja Jumalaa taivaaseen. Me voidaan mennä sinne lentokoneella."
- Felix 3v, joka tahtoi kantaa arkkua
5 kommenttia
<3 oot usein mielessä, nähään ensiviikolla?
VastaaPoista<3 Torstaina päivällä vois sopii? :D Meil on aika kiireinen viikko :/
PoistaHyvästien jättäminen on aina yhtä tuskallista ja rankkaa. Onneksi lapset eivät ymmärrä sitä kaikkea tuskaa ja ajattelevat asiat hyvin eri tavalla, se on heille rikkaus. Paljon voimia!
VastaaPoistaps. sinulla on aivan ihana blogi ja jäänkin sitä seuraamaan!
No älä muuta sano. Vaikka mulla kyllä on ollut ikävä mun toista isoisää, joka menehtyi mun ollessa vasta kaksi.
PoistaVoi kiitos, ihana kuulla! :)
Moi, törmäsin ekaa kertaa blogiisi ja täytyykin tutkia muitakin postauksia :D Oli pakko tulla kertomaan, että tämä postaus kosketti mua. Mun mummi menehtyi keväällä. En ole aiemmin kokenut sellaista surua, koska olen ollut aiemmin sukulaisten kuollessa niin pieni. Mutta varmasti se, että jo silloin on otettu mukaan hautajaisiin ja selitetty, on auttanut käsittelemään kuolemaa ja ymmärtämään sen luonnollisena asiana :-)
VastaaPoistaKiitos kommentista!