Rakas,

Neljän vuoden naimisissaolon jälkeenkin joudut toisinaan vastaamaan kysymykseen "miksi?" kun kerrot rakastavasi minua. Ja aina sä jaksat kärsivällisesti vastata, joten nyt on varmaan hyvä hetki tehdä samoin.

Rakastuin sinuun, koska olit juuri sellainen hiukan renttu - huoleton, hauska ja rento. Sellainen tyyppi, jonka kaikki tuntee, ja jonka seurassa viihdytään. Se jonka kädessä roikkuu aina skeittilauta tai kitara. "Kaikki naiset aina rakastuvat renttuihin", tiedetään, mutta sä osoittauduit kaikkea muuta kuin kliseiseksi.

Syy, miksi rakastan sinua yhä, miksi me seistään edelleen tässä on se, ettet ollutkaan mikään tyypillinen renttumies. Et särkenyt mun sydäntä, vaan korjasit sen.  Rakastit niin kuin jokainen ansaitsisi tulla rakastetuksi. Rakastit ehdoitta. Ja rakastat yhä, vaikka joskus olen sitä mieltä, ettei sinun ehkä pitäisi. Silloin otat minut syliin ja pidät vain hiukan hölmönä.

Tietysti olet neljän vuoden aikana ehtinyt moneen kertaan jättää likaiset sukkasi väärään paikkaan, olla ripustamatta märkää pyyhettäsi kuivumaan ja unohtanut tuoda kukkia tärkeinä päivinä, olethan mies. Mutta sellaisilla asioilla ei oikeasti ole mitään väliä.

Merkittävää on se, että haluat aina pitää minusta huolta. Että mielipiteilläni ja tunteillani on väliä, ja on tärkeää, että minulla on kaikki hyvin. Tai esimerkiksi se, että annat arkisin minun nukkua hiukan pitempään, ja kun on aika nousta, herätät minut kahvikupillisella, jotta pitkä päiväni lasten kanssa lähtisi käyntiin mukavasti, sillä arvostat sitä mitä minä teen kun olet töissä.

Sinä jaksat uskoa minuun aina. Kuuntelet, kannustat ja lohdutat. Osaat olla kova ja pehmeä. Pidät huonoja vitsejäni hyvinä ja saat minut nauramaan omilla tyhmillä jutuillasi. Saat minut hymyilemään jopa kyynelien läpi. Siksi minä rakastan sinua. Siksi tahdon nukahtaa ja herätä kanssasi seuraavatkin neljä vuotta. Ja sitä seuraavat...