Elämän hienoihin, merkittäviin hetkiin lukeutuvat usein ne ensimmäiset jutut. On palkitsevaa nähdä miten lapsi kasvaa ja kehittyy. Hän hymyilee ensimmäisen kerran, kasvattaa ensimmäisen hampaan ja ottaa pienet, huterat ensiaskeleensa. Ylös kirjataan ensimmäinen sana, talletetaan ensimmäisen hiustenleikkauksen yhteydessä irronneet kiehkurat kauniiseen rasiaan ja tallennetaan erityisellä lämmöllä ensimmäiset joulut, synttärit ja junamatkat.

Olen juuri se tyyppi, joka haluaisi tallentaa kaikki nuo hetket, ja yhtä lailla haluaisin niiden hetkien olevan lähestulkoon täydellisiä. Se tuntuu tärkeältä, sillä eihän niitä enää ikinä saa takaisin. Ei ensimmäistä kokemusta voi toistaa.

Mutta sitten on myös olemassa viimeisiä hetkiä – niitä, joihin emme panosta tai edes kiinnitä huomiota kuten ensimmäisiin, sillä emme muista arvostaa niitä riittävästi. Silti ne ovat joskus jopa ensihetkiä arvokkaampia.

Joskus pienet potkivat jalat pitävät hereillä yöllä ja se turhauttaa, mutta koittaa sekin päivä, kun nuo pienet jalat viimeisen kerran varovasti kävelevät hämärän kodin läpi äidin ja isän väliin turvaan. Isotkin kädet väsyvät roikottamaan lasta pää alaspäin, mutta jonain päivänä juuri sellaisesta hassuttelusta aiheutuva holtiton nauru kaikuu enää muistoissa. Jonain päivänä viimeisen kerran huokaiset, kun sinulta pyydetään lasi vettä ja apuasi ei enää tarvita. Jonain päivänä kaipaat sitä, miten sait sitoa hellästi kengännauhat ja silitellä mustelmaisia sääriä, suukottaa vaniljajäätelön pienestä nenänpäästä ja hymyillä vessan ovella laulavalle prinsessalle, jonka päässä on kolme pantaa ja kaksi pinniä.

Voitko jo ymmärtää, miten tärkeitä nuo hetket ovatkaan?

Ja vielä jonain päivänä pidät viimeisen kerran lapsesi kättä kädessäsi ja toivot, että olet osannut opettaa hänelle hetken arvon. Sen ensimmäisen ja viimeisen.