Vihaan syksyä varmaan yhtä paljon kuin rakastan sitä. En tiedä montakaan niin henkeäsalpaavan upeaa näkyä, kuin anoppilan valtava vaahtera väriloistossaan auringon valossa, enkä montakaan niin masentavaa asiaa, kuin tasaisen harmaa taivas ja tihkusade, joka tekee ympäröivästä maailmasta synkän ja tukahduttavan. Ja tuttuun tapaan tänäkin vuonna syksy on tarjoillut meille kumpaakin.

Syyskuu imaisi minusta jälleen kerran mehut ihan varoittamatta, ja uupumus jatkui koko lokakuun. Onneksi joukossa oli niitä kullankeltaisiakin päiviä, muuten olisin ehkä vajonnut syvemmälle pinnan alle. Sinne kuralammikkoon, mistä toisinaan noudan kumisaappain ja kurahousuin vuorattuja lapsiani. Huvittavinta siinä rumbassa on muuten se, kun ravassa tunteja uineet lapset nostavat kädet pystyyn kun ne kurakamat pitäisi riisua, koska ne ovat niin inhottavan likaisia.

Mutta sitten mä löydän itseni taas perusasioiden ääreltä, ja tajuan, mikä todella tekee mut juuri tänään ja juuri tänäkin syksynä niin onnelliseksi - mikä nostaa uudelleen ja uudelleen synkkyydestä.

Mun lapset.

Toisinaan menee niin hermo ainaiseen tappeluun. Koskaan ei tiedä todellista syyllistä, sillä "toi löi", "mut toi potki" ja "toi oli eka mulla!" Toinen laulaa, ja toinen huutaa päälle, että laulu on "ärsyttävää kuunneltavaa." Toinen jatkaa leikkimielistä kiusoittelua, kun toinen on kiljunut "ÄLÄ" vasta viisi kertaa. Kumpikin noista tietää, mistä naruista vetää kun haluaa saada toisen raivoihinsa.

Se toinen on ihan supersuperärsyttävä. Sen naama ärsyttää, sen jutut ärsyttää. Se on epäreilu. Se omii, potkii, huijaa ja kantelee kun tekee itse sille ne samat jutut. Silti se on maailman paras. Paras ja ikuinen ystävä.

Ne pitää aina toistensa puolia. Toinen on luvannut omat maitohampaansa toiselle, jotta tämä saisi nopeammin kasaan rahat toivomaansa Legopakettiin. Toinen on lääkärissä saanut kaksi tarraa, ja heti ensimmäisenä ilmoittanut, että toinen tarra on sille toiselle. Ja molemmat pitävät toistensa puolia, jos äiti tai isi antaa liian tiukkaa kurinpalautusta. Koska sen toisen mieltä ei saa pahoittaa. Ainakaan kukaan muu kuin minä itse.

Se, että noilla kahdella on toisensa, tekee mut ihan äärimmäisen onnelliseksi. Että on joku kenen kanssa kinastella ja joku jonka puolia pitää. Noihin kahteen pieneen ihmiseen mahtuu niin paljon rakkautta, sekä tietysti niitä muitakin suuria tunteita, joita me ollaan kieltämättä täynnä koko sakki. Mutta yhdessä me selvitään, meidän perhe. Toisiamme ärsyttäen ja toinen toistamme tukien.