Kommunikaatio on avainasemassa aivan kaikissa ihmissuhteessa. Erityisen tärkeäksi olen kokenut sen ehkä niistä tärkeimmässä, parisuhteessa. Parisuhteen hyvä kommunikaatio taas saa aivan erityisen merkityksen, kun kuvioissa on myös pieniä lapsia.

Olen aina kokenut, että meidän - minun ja Harrin - parisuhteen avain on nimenomaan se, että meillä puhutaan kaikesta. Jopa kaivellaan menneitä, kipeitäkin asioita esiin yhdessä, kun yksin tuntuu liian vaikealta, ja sitten päästetään niistä yhdessä irti. Me jaamme pelot, unelmat, ikävät, ilot ja onnistumiset. Eikä meillä ole ikinä jäänyt epäselväksi, jos jompaa kumpaa ottaa päähän.

Vaan nyt, nyt kun muu perhe aamulla heräilee, olen jo ovella huutamassa "kivaa päiväkotipäivää." Iltapäivällä haen lapset päiväkodista, katsotaan Pikku kakkosta ellei olla lähdetty tarhalta suoraan muihin seikkailuihin.  Päivällistä pyritään syömään mahdollisimman usein yhdessä vaikka se menisikin myöhään. Silloin keskitytään yleensä lasten päiväkotipäivän kuulumisiin, eli siihen kuka kutsui tänään vauvaksi ja ketä, kenen kanssa oli parhaat leikit ja kenellä on seuraavaksi synttärit. Pian alkavatkin jo iltatoimet ja nukutukset, joiden aikana yleensä vähintään toinen meistä aikuisista nukahtaa.

Ei tarvitse varmaan sen pitemmin perustella, miten kommunikaatio kahden työssäkäyvän vanhemman välillä jää arjessa aika vähäiseksi. Ja kun kommunikaatio jää vähäiseksi, laatu on se, mikä merkitsee. Kiireessä muistaa helposti sanoa sen, mikä ärsyttää, mutta yksi "minä rakastan sinua" aamuin illoin ja muutama nopea tekstari päivän aikana ei pitäisi olla liian vaativa puristus, mutta se korvaa aika monta liian kiireessä liian kärkkäästi lausuttua sanaa.