Aurinko paistaa, istumme koko perhe autoon ja kotimatka saa alkaa.  Tie on mutkainen ja sen reunaa värittävät korkeat havupuut, joiden välissä ajelemme hitaasti, sillä tien kunto ei ole mitä parhain. "Äiti, mulla tulee mummia ihan hirveä ikävä", kuuluu takapenkiltä yhtäkkiä. Pienen miehen tunteet ovat kokoonsa nähden usein yllättävän suuria, eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun käymme tämän saman keskustelun.

"Rakas, tiedätkö kun isi aina sanoo, että kaikilla ikävilläkin jutuilla on hyvä kääntöpuoli? Ikävän kääntöpuoli on rakkaus ja se että sulla on kova ikävä, tarkoittaa että joku on sulle niin rakas, että tulee ikävä kun et ole hänen luonaan. Eikö olekin aika onnekasta, että saa rakastaa jotain niin paljon?"

On myönnettävä, että itsellänikin tulee välillä ikävä lasten mummia, siis anoppiani. Silti, vaikka tasaisin väliajoin otetaan yhteen ja viimeksi pääsiäisenä väännettiin niinkin vakavasta aiheesta kuin lasten pääsiäismunien metsästys. Mutta sepä siinä juuri onkin; kun joku on niin rakas että sitä voi ikävöidä, voi sille turvallisesti vähän kiukutellakin. Onneksi sovinnon jälkeen kaikki on aina ihan tavallisesti ja nauretaan vedet silmissä toistemme kustannuksella, kuitenkin kaikella rakkaudella.

Siinä missä Harri on ollut monessa kohtaa mun tuki, turva ja pelastus, on silläkin ollut aika iso merkitys että naimisiin mentyäni sain elämääni anopin. Anopin, joka väittää, että valitsin mieheni siksi, että saisin nimenomaan hänet anopikseni. Näin meidän kesken juttu ei mennyt ihan niin, mutta kyllä mä olen ollut ihan valtavan kiitollinen hänestä. Omaa äitiä ei voi korvata kukaan, se on selvä, mutta en voi kuvitella monenkaan ikinä onnistuvan sen tyhjän kohdan paikkaamisessa kuin itsepäinen, vahva ja niin suuresti välittävä anoppini.

Tämän tekstin luettuaan hän todennäköisesti toteaa ettei tarvitse nuoleskella ja sitten jakaa postauksen omassa facebook-feedissään sydänsilmäemojin kanssa. Ehkä vahingossa kahdestikin, mutta mitäpä tuosta.