Raskausajan vaikutuksesta mieleen puhutaan kovin vähän, tai sitten ne keskustelut eivät ole osuneet omaan silmääni. Toki muistetaan mainita hormoonit ja niiden aiheuttama herkkyys, ehkä huonotuulisuudestakin on joskus ollut puhetta. Odotus ja lapsen saaminen ovat kuitenkin valtavan isoja juttuja, nostaen pintaan ihan kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Joskus omat tuntemukset voivat olla jopa pelottavia, mutta ne eivät ole vaarallisia tai kiellettyjä.

Jokaisessa raskaudessani on ollut jossain kohtaa pitempi epäsosiaalinen vaihe, tarkoittaen sitä etten ole halunnut nähdä oikeastaan ketään. Ei kyse ollut siitä että mun ympärillä olijoissa olisi mitään vikaa ollut, vaan ennemmin tunsin itseni jollain tavalla vialliseksi. Vasta kun uskalsin ensimmäisen kerran kertoa asiasta jollekin, sain kuulla tämän olevan oikeastaan aika yleistä.

Nyt kolmannella kerralla olen oppinut jo hyväksymään tarpeeni vetäytyä omiin oloihini ja onneksi niin näyttävät tehneen ystävänikin. Tuntuu tosi ihanalta huomata etten menetä mitään tai ketään siksi, etten aina jaksa pitää yhteyttä tai nähdä. Päinvastoin nyt kun nämä viimeiset raskausviikot tuntuvat kuluvan madellen, mun ystävät ovat kutsuneet kylään, lähteneet lounaalle, tulleet raivaamaan tiskipöytää ja tarjoutuneet pitämään lapsia. Sitten toisaalta on ihanaa, kun ystävät raahaavat hiukan vastentahtoisenakin kahville, jonka jälkeen huomaat miten tarpeeseen se tulikaan.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen päästään itse aiheeseen, eli täydellisiin babyshowereihin, jotka mulle järjestettiin siis jo reilu kuukausi sitten. Mulla oli joku hyvä syy lykätä niistä kirjoittamista, joka sittemmin on unohtunut, mutta koska kyseisten juhlien vaikutukset kantavat yhä tähänkin päivään asti, ei mielestäni ole yhtään myöhäistä kirjoittaa niistä! Nimittäin juuri kummitädin virkaan nimetty ystäväni ilmoitti juhlien alkajaisiksi, että tarkoitus on vaan hukuttaa mut rakkauteen ja juuri siinä kyllä onnistuttiin aivan täydellisesti.

Juhlat aloitettiin kilistelemällä jonka jälkeen vatsat täytettiin lohella, bataattiranskalaisilla ja salaatilla, ja kunnon lounas heti kärkeen oli oikeasti aivan täydellinen juttu. Ohjelma oli mun toiveiden mukaan juuri sopivan rentoa, esimerkiksi arvuuttelimme vauvan saapumispäivää, pituutta, painoa ja niin edelleen, sekä kilpailimme siitä kuka keksii nopeiten listan tyttöjen nimiä, yhden kullekin aakkoselle. Juhlijoista otettiin myös kuvat ja he saivat lisätä terveisiä oman kuvansa viereen suloiseen vieraskirjaan, jonka sitten tietysti sain mukaani.

Lahjaksi sain Annukan kokoaman, täydellisimmän näkemäni vaippakakun, jonka sisällön voit käydä kurkkaamassa täällä, sekä lahjakortin, minnekäs muualle kuin ihanaan Greenlipsiin. Yhtä lailla fiilistelin lahjan lisäksi, ellen jopa ihan pikkuisen enemmän sitä, että ystäväni olivat kirjoittaneet mulle kirjeet siitä, miksi he pitävät minua hyvänä äitinä. Myös Harri ja lapset olivat kirjoittaneet omat kirjeensä, joista lasten kommentit löytyvätkin edellisestä postauksestani. Onneksi sain lukea kirjeet rauhassa kotona, kun hanat aukesivat jo ensimmäisen kohdalla ja istuin loppuillan aivan pöllähtäneenä sohvalla, juurikin siitä rakkauden määrästä.

Joten kiitos vielä kerran rakkaat ystävät.
Ei siksi, että järjestätte mulle huikeita yllätyksiä, vaan teidän rakkaudestanne ja siitä että olette.