Edellinen päivitykseni oli niin yltiöpäisen positiivinen, että on vähintäänkin kohtuullista vuorostaan vähän valittaa, eikö totta? Ajattelin nimittäin kertoa vähän kuulumisia ja syyn kirjoittamishaluttomuuteen.

Äitienpäivänä matkalla TYKSiin selasin kännykällä onnellista kukka- ja korttikuvien virtaa ja tunsin oloni surkeaksi. Ei riittänyt että vatsaan sattui ja kuume oli nousemassa, vaan tietysti kuumeen oli pitänyt nousta juuri edeltävänä yönä. Hetkeä aiemmin olin istunut rakkaideni valmistamalla aamiaisella yhden kalpean hetken, katsellen haikeasti kirkkaansinistä taivasta ja aurinkoa, josta en pääsisi nauttimaan tänäänkään.

Tuomioksi tuli kohtutulehdus, jota olin aavistellut jo kahta päivää aiemmin, jolloin olin jo kertaalleen käynyt äitiyspolilla. Olin tuntenut itseni jollain tavalla typeräksi kun lääkäri ei löytänyt kivulle syytä, mutta kyllä mä sitten vaan oman kehoni tunsin. Ahdistuin entisestään kun tajusin todella joutuvani ruokkimaan viikon ikäistä vauvaani antibiootein kyllästetyllä maidolla. Ärsytti ja itketti.

Yli 38 asteen kuumeesta huolimatta yritin Buranan voimalla lähteä suunnitellusti isäni luo edes piipahtamaan ja näyttämään vauvaa sukulaisille, mutta Harri kieltäytyi ottamasta minua mukaan lähtiessään kuljettamaan lapsia sinne. Jätin käymättä myös äidin haudalla. Kaikki päivän kivat jutut peruuntuivat ja annoin itselleni luvan vaipua itsesääliin hetkeksi. Miksi minä? Miksi juuri tänään? Miksi tämä helle juuri nyt kun en pääse siitä nauttimaan?

Minusta on ihan okei murehtia kaikenkokoisia murheita, kunhan ne lopulta osaa laittaa mittasuhteeseen. Tietysti sairastaminen saa tuntua kurjalta ja tuntuikin. Samalla koin kuitenkin kiitollisuutta siitä että meidän perheestä juuri minä olin sairastunut, eikä esimerkiksi kukaan lapsista. Olihan sentään ihanaa käydä äitiyspolilla pari kertaa synnytyksen jälkeen, eikä vaikka joka päivä teholla katsomassa vauvaa. Erityisen kiitollinen olin siitä, että sain ylipäätään viettää äitienpäivää, vaikka sitten kalpeana ja täristen.