Terveisiä kuplasta! Ihana vauva, meidän pieni Nyyti on tänään jo viikon vanha. Se on hurjan lyhyt aika, mutta samalla tuntuu jo lähes mahdottomalta ajatella meidän perhettämme ilman häntä. Tuo pieni ihme on laittanut koko perheen sekaisin, eikä hänellä ainakaan lohduttajista ole pulaa, nimittäin kun pikkusisko itkee on vähintään kahden hengen pelastuspartio jo matkalla tarjoamaan tuttia ja hellää päänsilitystä. Eikä hän sitä paitsi juurikaan itke, lähinnä satunnaisia vatsanväänteitä.

Tiesin lasten ottavan vauvan hyvin vastaan, mutta tämä vauvan ensimmäinen viikko on ylittänyt odotukseni täysin. Välittömästi sairaalasta kotiuduttuaan hänestä tuli yksinkertaisesti luonnollinen osa meidän perhettä. Vauvaa hoidetaan, suukotellaan ja ihaillaan ilman minkäänlaista mustasukkaisuutta, mutta toisaalta lasten elämä on jatkunut leikkeineen ja touhuineen samanlaisena kuin aina ennenkin.

Ainut joka täällä on kokenut mustasukkaisuuden tunteita on äiti, joka aina ennen sai halit ja pusut ennen nukkumaan menoa ja iloiset heipat päiväkotiin lähtiessä. Nykyään Felix ja Stella kipittävät iltasadun jälkeen antamaan halin ja pusun vauvalle ja ulko-ovelta kuuluu aamuisin iloinen "heippa vauva!" No joo vitsi vitsi, olen oikeasti vain ja ainoastaan onnellinen siitä miten ylpeydellä ja rakkaudella siskoa katsotaan ja myös näytetään muille.

Sitten on tuo isi. Isi joka on aivan höpsähtänyt, myyty ja rakastunut. Tuollainen se oli viimeksikin, ihana isä, jota on entistä helpompi rakastaa. Olen kiitollinen, että juuri hän on valinnut olla lasteni isä, ja että juuri nämä lapset ovat meille siunaantuneet. Juuri nyt on helppo olla onnellinen.